Good night

Second day of preparation is behind and the third one is dawning. I woke up at 2 am. and haven't slept since. The wind has kept rising throughout the night and seems to begin to reach its peak for now. The rain is whipping the white-board windows.

It has starterd to become clear to me that time tends to take a condensed form before the ceremony. Anything that happens has this weird intensity to it, especially emotions are exaggarated and almost out of control. I reckon this is the way the Medicine is working for me, now. She is clearly showing me where I should aim my focus into, pointing out the things that need to be worked with.

I have been very angry recently, which is very unusual for me, considering my calm, sometimes almost passive nature. Then I realised that something has changed inside me, not outside. The reason for my anger is not something external, it is not because someone is pissing me off or the conditions are unfavourable to my taste. A blockage, a huge one, has opened up within me. The amount of energy released is so overwhelming it seems to be completely out of control. However, I have started to figure out ways to channel this new source of life within. As it is, in its purest form, this energy manifests as heat, as tension, rage, frustration. 

Instead, I can create again. I can draw, manifest the visions from inside my head onto the paper. I can read again, I can absorb new ideas and think critically and clearly. I am dreaming. I can consider my options and make decisions. My emotions are clearer, more subtly defined so they're easier to separate from each other. This way I can let intuition guide me and help me do what feels right. I can trust myself again, a little bit at least. The road to loving oneself is still spreading long and rocky in front of me, but I know I have at least embarked upon it. 

The time has travelled to almost 5 am. There is something undescribably mysterious about being awake when everyone else is sleeping. You think, how far is the sleeping state from the state of being dead?

Crossing the veil between the worlds. The times we're living in are the times of magic, but very few are aware of this. Everything is changing.

I will write down the 'La Dieta' which I am following for now in order to cleanse and prepare my body and spirit for the Medicine.

NO:

meat apart from fish

aged foods, like cheeses (especially blue)

dairy (I'm lactose intolerant anyway)

soy products

sugar (honey instead)

salty foods

spicy foods (herbs are okay)

sweets

cacao

ashwagandha

fatty foods (regulated intake of nuts is okay)

excess use of oils

dietary supplements

processed foods

caffeine, alcohol, kannabis, drugs

BIG YES:

fruits

vegetables

fish

nuts, seeds

wholegrains

rice etc.

maca, barley grass etc.

I will also practise yoga, run a little and spend time in the nature. I will avoid watching movies or anything that contains disturbing contents. I aim to have at least a couple of meditation sessions this weeks, which is a great improvement in comparison to the zero amount of such that I've been doing. I will remember to cleanse my self and my room with the smoke from Palo Santo in the morning and in the evening before going to sleep. I will avoid using too many chemicals on my skin - time to skip that industrial deodorant for now I guess. Oh yeah and now sex for a week before and after the ceremony. That in my current state of mind is not difficult at all but for my partner it is a pain in the balls I reckon.

Good morning.

Olet tässä/du är här/you are here

Nyt minä lähden, enkä kysy lupaa.

Vietin ihanan viikonlopun Rovaniemellä ja sain elämääni uuden upean ihmisen. Yhden lisää, jota ikävöidä. Metsäretki, johon sisältyi paljon pieniä suuria asioita, hoksaamista. Nauruja ja hymyjä paljon, kapuamista korkealle ja kertakaikkista pakahtumista elämän hienouteen. Miten se jaksaakin aina yllättää.

Juna-asemalla haikeat hyvästit, menolippu taskuun ja menoksi.

On huikeaa huomata miten ihmiset täydentävät toisiaan. Ensimmäisestä katseesta, halauksesta sen jo huomaa, miten toisen voi uskaltaa päästää osaksi itseään. Sen on rikkautta, tällä hetkellä tuntuu kuin olisin rikkaampi kuin koskaan, sydän täynnä puhdasta kultaa. Olen saanut viime aikoina osakseni niin paljon lämpöä, että itkin sitä. Perjantaina, viimeisen työpäiväni päätteeksi pato tulvi vihdoin yli ja kävelin tutun ylämäen kyyneleet silmissä. Onneksi, sillä samalla tuntui kuin viimeisetkin kahleet olisivat murtuneet. Olen vapaa.

Huone numero 16 jäi huokailemaan tyhjyyttään, kun suljin oven viimeistä kertaa. Miten kolme vuotta soljuivatkaan ohitse iloinee ja suruineen omasta turvapaikasta käsin, miten paljon on saanut oppia ja kasvaa, olla turvassa. Siitä turvallisuudesta olen joutunut repimään itseäni irti, jättämään jäähyväisiä ja katsomaan kyynelsilmäisiä ihmisiä omilla vastaavanlaisillani. Kaikkein lähimpien katseessa on ollut sellaista tuskaa, jota en ole koskaan kuvitellut kenenkään voivan minun vuokseni tuntemaan.

Tuntuu puhtaalta. Olen hoitanut kaiken niin hyvin kuin vain voin, mikään ei kaiherra. Haikeus vain, mutta sen annan olla niin kuin on. Se tulee olemaan osa minua kunnes tulen takaisin, ja silloinkin se on jo varmasti muuttanut muotoaan.

Metsien vilistessä ohi, nojaan leukaani kämmentäni vasten ja suljen silmät. Välillä tahtoisin revetä hillittömään nyyhkytykseen, välillä nauraa ja hihkua. Tyydyn hymyilemään itsekseni, muistelemaan menneitä ja haaveilemaan tulevasta.

Margot ei antanut pikkuseikkojen kahlita itseään

Kuvittelen, että kun ihminen sairastuu flunssaan, turha tieto poistuu aivoista rään muodossa. Eräänlainen puhdistumisriitti siis. (Mistä voidaan vetää johtopäätöksenä kolmen vuoden lukiokoulutuksen valuneen hukkaan abikevään rajun flunssaputken seurauksena.) Sitähän tässä on kohta viikko harrastettu, informatiivista tyhjentäytymistä siis. Turhautumus on suuri, kun liikkumaan ei pääse, nukkua ei oikein pysty eikä mikään maistu miltään ja valivali blaablaa. Pahin taitaa olla pikkuhiljaa takana, enkä ole tukehtua itseeni joka helvetin välissä.

Jaha, kirjoitin sitten juuri kappaleen flunssasta. Ilahduttavan mielenkiintoista. Samalla tajusin laittaneen Mynthonit jääkaappiin ja kaivoin ne sieltä. Double the freshness! 

Viikon sisään on tapahtunut aika hassuja juttuja. Sain kokea äkkinäisen ja yllättävän, itseeni kohdistuvan yksipuolisen ihastuksen - puhelinnumero, etunimi ja sukunimen alkukirjain paperilapulla, imartelua ja vieläpä ruusuja! Tosi romantikkoja on ilmeisesti siis vielä olemassa. Hämmästyttävää, mitä kaikkea sitä voikaan tapahtua kun ei odota mitään. 

Olen lukenut paljon, vaihtelun vuoksi. (Yleensä luen melko paljon.) Aamulla käänsin viimeisen pagen Martin Pagen (ehheh!) Maailmanloppuihin tottuu -opuksesta, ja nyt iltasella aloittelin Marina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. Makuni kirjojen suhteen alkaa pikkuhiljaa paljastua huolestuttavan suppeaksi, sillä viimeisen puolentoista kuukauden aikana en ole tainnut juuri pahemmin muiden kuin Pagen ja aina yhtä ihanan Erlend Loen teoksia kahlata. Tai sitten vain olen kaivannut suloisen älyvapaata, näennäisen filosofista söpöstelykirjallisuutta. Niin tai näin, olen tullut viihdytetyksi.

Tänään minua myös vitutti. Otsikko, jonka kylläkin kohtasin jo eilen - 15 julkkiskaunotarta kertovat - tätä inhoan itsessäni! Voi nyt helvetin kuustoista ja vitun viistoista. Oikeasti. Tyhjäpäisempää uutisointia en ole tainnut vielä tähän mennessä nähdä (vaikka yritystä on kyllä ollut, ei sillä.) Mitä tyydytystä kansa saa siitä, että missit nurisevat Iltiksen keskiaukeamalla että meikällä on liian lyhyet pikkuvarpaat? Liian hoikat sääret? Fitnessmalli ei tunne olevansa tarpeeksi kiinteä? Syökää päänne. Olisiko tuon tarkoitus tuoda tätä tähtijengiä lähemmäs "tavallisempaa" kansaa, hei kahtokaa ny, kaikki te varvasongelmaiset ja itsetuntotuskaiset, jaamme ongelmanne! Tiedämme miltä teistä tuntuu! Olemme yhtä suurta perhettä! Työkaverin kanssa naurettiin huutonaurua tälle ja väsymyksen johdosta kyllä vähän kaikelle muullekin.

No joo. Siinäpä olkoot, teki vain kertakaikkiaan mieli saada purettua tämä angsti korvien välistä biteiksi, niin että voin märehtiä sen parissa myöhemminkin. Viisi päivää, viisi heräämistä ja sit. Mitä? En tiedä, en kyllä haluakaan. Yllätä minut, elämä! 

Muumimukien ergonomisuudesta

Äsken parvekkeella istuksiessani ja teetä hörppiessäni huomasin, että muumimukit ovat yliarvostettuja. Ne ovat nättejä, toki, ja söpöjä, totta helvetissä, mutta epäkäytännöllisiä - niissä on huono kahva! Kippo lipsuu käsissä kuin saippua eikä sormia saa aseteltua liian pieneen ripaan niin sitten milläänlailla tyydyttävästi, ilman, että muki kallistuu ja hulauttaa infernaalisen kuuman sisältönsä syliin.

Ai niin, hyvää huomenta!

Kesällä ei ole tehnyt mieli paljoa päiväkirjailla, niin kuin näkyy. Monta ja monenlaista asiaa on päässyt viime viikkojen aikana tapahtumaan, muutamina mainittakoon vaikka au pairiksi pääsy Edinburghiin, Ilosaarirock ja  mitä upeimpiin ihmisiin tutustuminen. Hankin munniharpun ja opetellut hieman soittamaankin sitä, pyöritellyt poita, pakannut jo kolme muuttolaatikkoa, lukenut aika monta kirjaa (hyvää sellaista), tehnyt paljon töitä, saanut lisää kärsivällisyyttä, ihmistuntemusta ja öisiä puheluita. Oppinut olemaan yksin ja nauttimaan siitä, vaikka usein toki vituttaakin. Mutta vähemmän kuin ennen, kuitenkin.

Enpä tuota tiiä. Päällimmäisenä mielessä pyörii, päivästä toiseen ja täysin luonnollisesti Lähestyvä Lähtö. Vihdoinkin oon tulossa siihen pisteeseen, että voin oikeasti sanoa muuttavani pois kotoa (vaikka omassa kämpässä olen viimeiset kolme vuotta asustanutkin). Yhdeksäntoista vuotta samalla köpöisellä paikkakunnalla, samoja teitä tallaten, eiköhän se jo riitä. Aluksi oli niin innoissani, että hyvä kun sain pärinöiltä nukuttua, nyt on onneksi jo tasaisempi olo ja käytännön juttujen hoito alkaa onnistua. Tuntuu monin tavoin haikealta, mutta Posiolta en jää kaipaamaan oikeastaan muuta kuin koiraani. Niin ja metsiä. Noin muuten tällä paikalla ei ole enää mitään annettavaa. En tiedä mitä odottaa, ja se on tässä parasta. Tänään aion vihdoinkin saada aikaiseksi kirjoittaa tulevan perheeni ex-aupparille meilin ja kysellä hieman.

Aion myös viettää vapaapäivää, joka huolimatta päätöksestäni nukkua kunnon_yöunet alkoi kuitenkin jo ennen kahdeksaa. Nyt sitä sitten jumitaan silmät ristissä ja kirotaan päänuppia, joka ei suostu nollaamaan itseään vaan käy ylikierroksilla kuin aadeehoodeehamsteri suihkumoottorissa. Psh.

Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Ajatuksia, juttuja, ajatusjuttuja

Nykyisin mua hävettää paljon vähemmän kuin ennen. Oon käyttänyt hyvin suuren osan elämästäni itseni häpeämiseen. Milloin oon liian tuommonen, milloin liian tämmöinen. On tuntunut siltä, että omaa olemistaan pitää jotenkin pyytää anteeksi. Pitää pyytää alitajuisesti lupa. Uskallanko, voinko?

Uskallan. Voin. Saan.

Harmittaa silti, että se ei vaan mee pois. Sen vaikutus on heikompi, mutta silti - en uskalla vieläkään antaa itestäni kaikkea mitä mulla ois annettavaa. Käännyn sisäänpäin, oon hiljaa ja mietin, että hittoku vaan uskaltais. Mulla on ainainen identiteettikriisi, oon aina halunnut olla joku toinen. En osaa enää tosin määritellä millä tasolla - henkisesti oon ymmärtänyt, että oikeastaan me ollaan kaikki samanlaisia, jos ulkokuori riisutaan pois. Pohjimmiltaan samat pelot, halut ja toiveet. Se miten ne ilmenee, riippuu omasta suhtautumista. Mutta deep down we're all the same.

Oikeasti en ole yhtään varma tästä, mutta nyt tuntuu siltä. Ajatus on lohdullinen.

Nyt on neljäs päivä muualla. Useita aurinkoisia tunteja on vierähtäny sulkakoristeisen pyörän selässä kiitäen teillä, jotka aiemmin ovat jääneet tutkimattomiksi. Tunteja on kulunut myös kirjaston hiljaisuudessa, sekä satamissa tervantuoksussa, lokkien äänien ympäröimänä. Muhun tuli kevät ja ostin oransseimman takin minkä löysin, oon siitä ihan mielissäni.

Oon hymyilly ihmisille kaupungilla. Osa on hymyillyt takaisin, osa rypistänyt otsaansa, osa pysynyt ilmeettöminä. Ilmeettömyys tuntuu ikävimmältä.

Mulla on vähemmän hiuksia kuin pitkään aikaan ja keveä mieli.

Haluaisin sanoa paljon enemmän, mutten tiedä mitä. Mitä sä mietit?

Tekee mieli tupakkaa. Poltan vain lautantaisin jos oon humalassa, mutta nyt tuli sellainen olo.

Kuuntelen samaa biisiä neljättä kertaa peräkkäin. Broken Bellsin October on mitä parhain tuotos.

Voisin nukkua aamuisin pidempään, mutten osaa enää sitten kun oot lähtenyt. Iltaisin nukahdan varhain, seikkaileminen uuvuttaa.

So long, and thanks for all the fish.

Minä

Tykkään jutella ja nauraa ja olla hiljaa. Tykkään halata ja sanoa ja jättää sanomatta, ujostella ja möläytellä. Nolostun ajoittan mutta annan sen myös mennä ohi omalla painollaan. Mulla on kumma huumori ja hassut sanat, leviä puhe myös. Sulta saattaa jäädä kuulematta aika paljon asioita joita sanon, koska mun ääni on kuulemma aika pieni. Se ei enää haittaa, koska siitä on tullu osa mua. Joudut kuuntelemaan tarkasti. Joskus nolotti.

Oon ajoittain aika vittumainen, mutta osaan olla myös ihana. Oon ajoittain aika ihana, mutta osaan olla myös vitttumainen. En pidä kaikista, mutta vaikutan siltä kuin pitäisin. Osaan peittää puolia itsestäni pelottavan taitavasti. Mutta voit luottaa siihen, että huomaat kyllä kun oikeasti välitän. Sitä mä en peittele.

Viihdyn helpolla. Mitään ei tarvitse, mitään ei oo pakko. Tykkään seikkailla ja kokea suuria tunteita, mutta se ei oo välttämättömyys. Saan hiljaisuudesta paljon irti, riippuen sen laadusta. Se taas riippuu hyvin paljon myös susta.

Oon hyvä huomaamaan asioita, mutta joskus saatan kävellä silmät kiinni. Saatat joutua töytäisemään mut pois suojatieltä punaisten valojen aikaan, kun oon huomannut jotain väärään aikaan väärässä paikassa. Törmäilen oviin ja olen hölmö.

Mulle lämpö on tärkeää. Sä voit sanoa mitä vaan, mutta jos et toteuta sitä käytännössä, on se yhtä tyhjän kanssa.

Haluaisin osata vapautua. Olla mussa, olla sussa, just niin kuin pitääkin.

Mulla on asioita, joista en halua kertoa sulle itse. Mutta jos kysyt, kerron mielelläni. Multa pitää kysyä. Sanon suoraan, en valehtele. Sen taidon oon oppinu ihan hiljattain, sanomaan asiat niin kuin ne on. Oon huomannu kiertelyn turhuuden, turhauttavuuden myös. Haluan osata suoruuden jalon taidon nykyistä paremmin, kuitenkin toista koskaan loukkaamatta.

On tärkeää osata olla vapaa riistämättä samaa oikeutta toiselta.

Ja kyllä. Olen!

Luonnosta

Oon nyt ollu muutaman päivän kipeänä, eli toisinsanoen viettäny naurettavan paljon aikaa sisällä, kattonu suurimman osan lempileffoista läpi x:n kerran ja juminu netissä. Telkkariakin on tullu katottua, kun se täällä kotona on oikeastaan jatkuvasti päällä. Muuhun ei energiaa oikein oo riittänytkään.

Ja. Tää on aiheuttanu mussa ihan mielettömästi turhautumista. Mitä mielihyvää siitä saan, että selaan samat foorumit ja sivustot sadatta kertaa läpi päivän aikana ihan vaan saadakseni todeta, ettei tästä tosiaankaan irtoa mitään merkityksiä mulle. Se tuntuu vaan jumiuttavalta ja tylsistyttävältä, ei yhtään inspiroivalta. Nimenomaan inspiraatiota oon joskus koittanu medioiden äärestä ettiä, toisten ihmisten jutuista ja oivalluksista.

Mutta siis. What the fuck? Ei vaan toimi niin. Mun sisäiset, no, "luovuuskanavat" tuntuu olevan ihan tukossa, koska vaikka vietänki suht paljon aikaa yksin, en silti oon keskenäni. Joku, ihan kuka tahansa anonyymi on medioiden kautta koko ajan muhun yhteydessä, vaikuttamassa, muokkaamassa, laittamassa virikkeitä ja omia ideoitaan tyrkylle. Se on alkanu tuntua musta epämiellyttävältä. Muhun vaikutetaan. Koko ajan.


En mä halua vaikuttua. Haluan taas osata luoda itse, päästää ulos asioita mun sisältä sellaisenaan, ilman, että ne on kulkenu filtterin läpi. Sillä mä meinaan mulle ominaista ajatuskulkua "näyttäiskö/kuulostaisko/tuntuisko tää sen ja sen mielestä hyvältä, miten se ja se tekis tän paremmin/huonommin/omalaatusemmin". Tahon ajatella ainoastaan miltä se musta näyttää/kuulostaa/tuntuu. Oon tosi alistuvainen toisinaan ja se näkyy kaikessa mun vähänkään luovassa tekemisessä. Ne ei näytä eikä tunnu multa. Onko se mikään ihme etten oo piirtäny tai kirjottanu mitään kunnollista hyvin pitkään aikaan, vaikka kummastakin tekemisen muodosta paljon nautinki.


Nämä fiilikset sai vahvistuksia kun uskaltauduin aiemmin tänä iltana lyhyelle lenkille. Näin kaksi jääräpäistä tikkaa kaivertamassa koloja valotolppiin, harakan kantamassa kokoonsa suhteutettuna liian raskasta oksaa, ketunpolun, melkein pituisiani jääpuikkoja, jänisten kirmailun jäljet hangella. Kylmä ilma tuntui tunkkaisuuteen tottuneilla kasvoilla kirpeältä. Mulle tuntematon-ääniset linnut kiljahteli metsässä. Näistä havainnoista kaikki oli sellaisia, jotka vaikutti muhun. Hyvällä tavalla. Ne ei muuta mitään mussa mulle vieraaksi, vaan päinvastoin inspiroi, kehittää, antaa. Innostaa luomaan, kokeilemaan, olemaan! Ihan vaan itseni kautta.

En tarkoita, etteikö toiset ihmiset voisi toimia inspiraation lähteinä ja innoittajina. En todellakaan. Mutta siinä vaiheessa, kun toiset vaikuttavat suhun siinä määrin että se alkaa lukkiuttaa omaa luovuutta, on ehkä aika pitää vähän taukoa. Mulla on just nyt sellainen olo. Oon niin täynnä vaikutteita ja haluja olla jotain ihan mihin tahansa suuntaan, että itse on hukassa. Pitää lakata olemasta näin vitun anteeksipyytelevä raukka ja tehdä jotain oikeasti omalta tuntuvaa. Ihailen taitavia ja luovia ihmisiä liikaa.

Lempifilosofini sanoin: Koskaan ei voi tulla täysin vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. ~Nuuskamuikkunen 

Ajattelin käydä lainaamassa lumikengät perjantaiksi ja kenkäillä Riisitunturille kameran kanssa. Tämänkin oivalluksen tarjosi sauna, kiitos siitä. Oon myös suunnitellu hankkivani poit, koska ne vaikuttaa sellasilta leikkikaluilta, että voisin vähän irrottautua ujostelusta niiden kanssa.

En jaksa enää olla niin iänikusen arka.

Sulka

Langat punoutuen kurottavat painajaiset kiinni, puhaltavat niistä hengen pois ja laskevat vapaiksi pieninä puhtaina sieluina. Sulkien huojunta vienossa tuulessa saattaa kohti paikkaa, jonne pahoilla unilla ei ole asiaa. Kaikkien Unien Tuolle Puolen.

Mulla on ruskea shaali olkapäillä, unen sieppaaja seinällä ja paidan etumuksessa, pitsiä alushousuissa ja Lappi sukissa. Korvissa soi ekstaasia. Kellossa alkaa näkyä myöhäisyyden merkkejä, mutta mussa ne ei yllättäen tunnu. Parin viime päivän ajan uni on ollut harvinainen vieras tässä kehossa, mutten nyt kaipaa sitä. Eniten kaipaan seuraa tälle aallonpituudelle, jolle oon nyrjähtäny viime aikoina. Tuntuu hiljaiselta ja nuutuneeltakin, ei riehakkaalta ja kuplivalta niin kuin yleensä. Kyllä sitäkin, mutta oleminen ja tekeminen, toteuttaminen, tuntuu nyt mukavemmalta kuin verbaalinen vaikuttaminen. Oon kuullut niin paljon satuttavia asioita viime aikoina, etteivät sanat tällä hetkellä tuota mulle iloa. Tekee mieli käpertyä itseen, moni asia vähän ärsyttää.

Oon tosi pettyny ihmisiin. Itteeni myös, koska en oo oikein osannu käyttää järkeäni huomaamaan oikeastaan itsestäänselviä asioita, jotka on ollu aivan mun silmien edessä. Turhauttaa ja vihastuttaa, miten joku voi olla niin kertakaikkiaan kusipäinen muita kohtaan. Suututtaa, vittu. 

Silti oon tuntenu paljon hyviäkin tunteita; lämpöä, lähentymistä, läheisyyttä, iloa, vapautumista, turvallisuutta, luottamusta, hyvyyttä, välittämistä. Kiitos näistä kaikista. Anteeksi myös teille, joille mulla ei oo riittäny tarpeeksi energiaa olla läsnä. Tekee mieli olla hetki vähän hiljempaa.

Viereen saa tulla.

Ps. Mut siepattiin tänään Varjoiseen Galleriaan kotimatkalla. Siellä olevista ihmisistä hehkui niin aito avoimuus ja lämpö, että se tuntui pakahduttavalta.

Elämä on pullo kiertokulun pöydällä

---ja minä iloitsen vaikka aavistan, että puolet on jo juotu.


Onneksi jättivät edes pohjat.


Oon päättänyt minne haen. Kouluihin ja maailmalle. Kirjoitin vähän vinkuraisen au pair-esittelyn ja toivon löytäväni samantyylisen perheen. Jos ei tärppää, tiedän, että se homma ei sitten vain ole mua varten. Mutta uskallan kuitenkin pienesti haaveilla, se on vaan mukavaa.


Ihan hyvillä fiiliksillä mennään nyt. Perjantain tulevat meiningit nostattaa kutkuttavaa odotusta, tosin sitä ennen aion käydä hakemassa pisteet kotiin enkun ylioppineisuuskirjoituksista. Kaikki muu saa mennä vituralleen, mutta niissä en aio antaa yhtään tasoitusta. 


Käväisin vauhtimutkan salilla ja kohtasin täysin uuden elämänmuodon. Tai ainakin mulle tähän asti vieraan: ihmisoliot, jotka kerääntyvät sankoin joukoin parveilemaan tähän kehollisuuden pyhättöön ottaakseen kuvia Facebook-profiileihinsa. Ikää näillä kummallisuuksilla on viidentoista vuoden toisin ja puolin. Tiedä miltä planeetalta olivat sinne tippuneet. Luonnollisesti vieraksuin moista ilmiötä suuresti, toki mitenkään ylenkatsomatta. Oikeasti vaan vitutti kun olisin halunnut purkaa aggressioitani naama punaisena ähertäen ja musiikkia laittoman lujalla huudattaen, mutta ehämmää kehannu heidän puuhiaan millaanlailla häiritä. Sen sijaan kävin juoksemassa luonnettakasvattavassa vastatuulessa. Luonnonvoimat ne aina vaan jaksaa hämmästyttää.


Tekisi mieli muuntaa sanoiksi äänettömiä keskusteluja, joita oon käyny itteni kanssa viime päivät. Ne eivät vaan tunnu haluavan. Oon kuitenkin oivallellu juttuja sellaisella tasolla, että tuntuu vähän helpottavammalta. Vapaammaltakin jollainlailla.


":---)"


Hymyilen sulle.

Haluaisitko rakkaani teetä

Oon täydellisesti hukassa.


Taisin tehdä yhden elämäni tyhmimmistä päätöksistä.


Tunnen olevani pelkuri.


Olenkin.


Tunnen itseni heikoksi. Hirvittävän heikoksi. En tunne pystyväni mihinkään, annan periksi, olen huono, surkea. Kaikki hyvä on saavuttamattomissa. Yritin kyllä, mutten tarpeeksi. Voisin olla paljon parempi, muuttaa asioita. Pystyisin siihen kyllä.


Mullla oli selkeitä ajatuksia. Kyyneleitä riitti Lapinlahteen asti, kanssamatkustajilta sain kummaksuvia katseita. Itkin ja tärisin asemalaiturilla kun odotin junaa saapuvaksi raiteelle numero yksi. Matkalaukku painoi kädessä, reppu selässä. Aurinko oli turkoosilla taivaalla polttavan kirkas. Halusin iloita siitä samaan aikaan kun jokin syövytti mua sisältäpäin. Pieni poika kääntyi läppärinsä äärestä katsomaan paikalta 131 kuuluvia nyyhkäyksiä kohti. Anteeksi vain häiriö, en voinut sille mitään.


Mua pelottaa.


Ahdistaa olla taas täällä. "Täällä" ei ole kotini. Sen pitäisi olla kapeilla kujilla, puutalojen suojissa. Kummallisten graffitien peittämillä alueilla, kanaalien rajaamilla kaduilla. Aurinkoisissa puistoissa. Hiljaisessa kirjastossa, jonka salaisessa huoneessa joku laulaa Jenni Vartiaisen mukana. Turvallisessa sylissä. Lämmössä ja valossa, auringon sulattamilla kaduilla


Ai niin, saatoinhan mä käydä Amsterdamissakin tässä välissä. 24-27.2. Hyvin huuruista, mutta rohkaisevaa aikaa. Olo on paljon uskavaltaisempi kuin ennen lähtöä. Pelättäviä asioita tuntuu olevan vähemmän, mistä olen kiitollinen. Reissu oli lyhyt mutta vitun intensiivinen. Trippi jatkuu.

And stuff is like we yeah?

Ulkona tuuleepi. Asuntolan seinät vinkuvat inhottavasti, täällä on myös melko viileää. Ja hiljaista, ennen kaikkea. Kahden päivän hyvin ansaitun juhlinnan jälkeen on ihan semimukavaa oleilla taas.


Mutta voi hurja kuinka muhun iski ikävä. Katselen kuvia, uusimpia sekä myös vanhempia. Mietin, kuinka mahtavia ihmisiä mulla onkaan ympärillä, ja miten kaikki vaan alkavat pikkuhiljaa, yksitellen katoilla kuka minnekin. Filosofoin jo aiemmin illalla, miten mun mielestä muutoksessa, positiivisessakin sellaisessa, on usein mukana haikeutta. Oon innoissani kaikesta, samaan aikaan tavallaan toivon, että jotkin asiat pysyisivät sellaisinaan.


Tuntuu, että tekisi mieli olla jonkun kanssa. Sellaisen, joka puhelisi vain, niin että mun tarvisi vain kuunnella. Painaa pää rintaa vasten ja kuunnella sykettä. Se ääni on yksi parhaimmista.


Sain kuulla saunassa mielenkiintosia asioita. Niistä tuli hyvä mieli, ja toisaalta, äärettömän paha mieli. Olisi ollut kiva tietää vähän aikaisemmin. Mutta no, enivei, I've been loved, ilmeisesti enemmän kuin koskaan ite tajusin


TOSI turhauttavaa koittaa kirjoittaa yhtään mitään näin kankeissa fiiliksissä. Ootan vaan, että huomenna olisin skarpimpi ja jaksaisi lähteä lenkille ja salille ja nyrkkeilyyn vielä illalla. Kroppa on niin jumiutunu tanssimisesta ja riehumisesta ja epämääräsistä nukkumapaikoista, että melkeen kuulen kuinka olematon lihaksistoni vaatii saada fyysistä rasitusta ja virtaavaa verta.


Huomenna aion liikkumisen ohella myös nukkua. Nyt ei huvita, hengailen hereillä niin kauan kun pystyn ja nukun niin pitkälle päivään kuin huvittaa. En ikinä tee niin, koska tulee vähän syyllinen olo. Tällä kertaa annan itelleni kuitenkin luvan siihen. Kunhan kerkeän illaksi kehoilemaan.


Ei mutta. Voisin kyllä nukkua. Mutta pitää muistaa, miten


sinä laitoit Light My Firen soimaan
minä juoksin ja huusin
sinä halasit ja pyöräytit minut ympäri
ja lauloit
laulettiin

You know that it would be untrue 
You know that I would be a liar 
If I was to say to you 
Girl, we couldn't get much higher 

The time to hesitate is through 
No time to wallow in the mire 
Try now we can only lose 

Kaada mun päälle kirjahylly

Vau. Katselin äsken Facebook-profiileja, joiden takana olevien ihmisten kanssa oon ollu tekemisissä viimeksi monta vuotta sitten. Tuli tosi, TOSI kummallinen olo - ihan kuin olisin niin kiinni tässä hetkessä, ettei menneisyyttä ole koskaan ollutkaan. Kaikki ne muistot, jotka noiden tyyppien kasvojen näkeminen herätti, on vain mielikuvitusta, mikään niistä ei ole totta. Lapsena leikityt leikit, kohtaamiset, keskustelut, ei niitä ole oikeasti tapahtunut. Oon jollain tasolla irtaannuttanut itseni eilisestä, jossain välissä - en osaa yhtään sanoa milloin - lakkasin muistelemasta, kieltäydyn muistamasta ja halusin unohtaa. Samalla taisin poispyyhkiä monia hyviäkin juttuja, ainakin nyt tuntuu siltä.


Mua ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä, kun naapurisolun symbioosipariskunta kuhertelee keskenään, kun ne nauraa, kun ovi paukahtaa kiinni ja sängynjouset narahtaa. Onneksi oon jo suhteellisen tottunut siihen - "forever alone" -fiilis on toinen säännöllinen kutsumaton vieras kymmenen neliön betoniunelmassani.


Oon myös tosi huolissani Toisesta Puoliskostani. Tosi, tosi huolissani. Haluan hirveästi auttaa, mutta miten saat toisen syömään ja pitämään itsestään? Miten saat sen näkemään itsensä yhtä ihanana, hauskana ja kauniina ihmisenä kuin minä sen näen? Miten osoittaa, että todella välittää, että sanat ei oo vaan sanoja? Haluaisin niin, enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä, halata sitä ja olla siinä vaan. Se tuntee itsensä varmasti yhtä irralliseksi kuin minäkin.


I          R          R          A          L          L          A         A         N         .