Sulka

Langat punoutuen kurottavat painajaiset kiinni, puhaltavat niistä hengen pois ja laskevat vapaiksi pieninä puhtaina sieluina. Sulkien huojunta vienossa tuulessa saattaa kohti paikkaa, jonne pahoilla unilla ei ole asiaa. Kaikkien Unien Tuolle Puolen.

Mulla on ruskea shaali olkapäillä, unen sieppaaja seinällä ja paidan etumuksessa, pitsiä alushousuissa ja Lappi sukissa. Korvissa soi ekstaasia. Kellossa alkaa näkyä myöhäisyyden merkkejä, mutta mussa ne ei yllättäen tunnu. Parin viime päivän ajan uni on ollut harvinainen vieras tässä kehossa, mutten nyt kaipaa sitä. Eniten kaipaan seuraa tälle aallonpituudelle, jolle oon nyrjähtäny viime aikoina. Tuntuu hiljaiselta ja nuutuneeltakin, ei riehakkaalta ja kuplivalta niin kuin yleensä. Kyllä sitäkin, mutta oleminen ja tekeminen, toteuttaminen, tuntuu nyt mukavemmalta kuin verbaalinen vaikuttaminen. Oon kuullut niin paljon satuttavia asioita viime aikoina, etteivät sanat tällä hetkellä tuota mulle iloa. Tekee mieli käpertyä itseen, moni asia vähän ärsyttää.

Oon tosi pettyny ihmisiin. Itteeni myös, koska en oo oikein osannu käyttää järkeäni huomaamaan oikeastaan itsestäänselviä asioita, jotka on ollu aivan mun silmien edessä. Turhauttaa ja vihastuttaa, miten joku voi olla niin kertakaikkiaan kusipäinen muita kohtaan. Suututtaa, vittu. 

Silti oon tuntenu paljon hyviäkin tunteita; lämpöä, lähentymistä, läheisyyttä, iloa, vapautumista, turvallisuutta, luottamusta, hyvyyttä, välittämistä. Kiitos näistä kaikista. Anteeksi myös teille, joille mulla ei oo riittäny tarpeeksi energiaa olla läsnä. Tekee mieli olla hetki vähän hiljempaa.

Viereen saa tulla.

Ps. Mut siepattiin tänään Varjoiseen Galleriaan kotimatkalla. Siellä olevista ihmisistä hehkui niin aito avoimuus ja lämpö, että se tuntui pakahduttavalta.

Jos sais heittää ärrän, ässän, koot ja aat ja uun vittuun - tekisin sen heti

Öö hei apua nyt vähän. 


Miksi musta tuntuu tältä, en kestä en halua en yhtään mitään. Tuntuu liikaa. Parasta, mitä nyt voisi tapahtua, olisi Eternal Sunshine of the Spotless Mind -tyyppinen, täydellinen tyhjäys. Kaikki värisyttää, kaikki muistuttaa.


 Kuvottaa.


Tämä päivä on menny tosi maanisesti ja levottomasti. Heräsin aikaisin, enkä oo vaan pystyny olemaan paikallani. Sekuntiakaan. Kirjaimellisesti, tämä ei oo nyt niitä "heh heitänpä vähän retorista liioittelua tähän kuulostaakseni nokkelalta" -juttuja, vaan true story bro. Luin vähän Jyväskylän yliopiston mahdollisia pääsykokeita varten. Tutkielma englannin kielen asemasta ja käytöstä Suomessa. Uppouduin siihen itseänikin hämmästyttävällä intensiteetillä, vaikka aihe oli näennäisesti yhtä kuiva kuin mikä tahansa tosi kuiva asia.


Porukat vetää salamipitsaa ja mua vähän oksettaa. Aamupäiväinen, keittyvän paistilihan paksu haju ei oo vielä edes haihtunu sieraimistani. 


Huomenna lähen taas hetkeksi, en kyllä odota tältä toimenpiteeltä mitään helpotusta nykyiseen olotilaani. Toisaalta kivojen asioiden tapahtumistodennäköisyys on x kertaa suurempi kuin jos jäisin tänne, joten eipä mulla taida mitään hävittävääkään olla. Näenpähän mukavia ihmisiä ja saatan päihtyä. Bonusta sekin.


Voi jumalauta että on lakonista ja masentavaa tekstiä. Anteeksi tulevaisuuden minä sitten kun joskus luet tätä, sulla on nyt vaan melko kummallinen tunnespektri päällä. Toivottavasti oot vähän enemmän tolkuissasi sitten aikanaan.

Maailmanparantajat

Koko maailmaa ei voi muuttaa, mutta omastaan voi tehdä ainakin hetkittäin mukavamman.

Siihen tarvitaan vain pari kaunista ja ihanaa, tuopponen, punainen sohva, pehmeä viltti ja ruokaa. Ysärihitit ja ystävälliset hymyt ovat myös eduksi. Servetistä voi taitavin sormin taitella yllättävän uskottavan ruusukoristeen hiuksiin ja olut saattaa maistua odotettua paremmalta. Varpaita ei ehkä palellakaan talvikenkien olemassaolon puutteesta huolimatta eikä sinne paikalliseen ole aina pakko mennä jatkamaan iltaa, jos ei vaan huvita. Tällaisina iltoina on ihan kiva olla olemassa. 

Tänään heräsi halu käydä sekä Turussa että Nuorgamissa. Molemmat reissut tuun toteuttamaan vielä! Halu kokeilla myös jotain aivan uutta ja toisenlaista nosti myös kiikkerää päätään, mutta sen kanssa mun on vielä vähän neuvoteltava.

Päivä oli nopea ja ajoittain apea, kuitenkin aika upea. Lauantait on siitä hyviä, koska silloin musta tuntuu, että mitä vaan voi tapahtua. Kerkeää olemaan hidas ja saamaton, mutta myös tosi toimelias. Ne on sellaisia päiviä, joilla on selkeästi alku, keskikohta ja loppu. Nyt oon aika väsynyt, The Hitch Hiker's Guide to the Galaxy odottelee päiväpeiton päällä viimeisiä silmäyksiä lukuun 25, jossa vaaditaan epäselviä asioita eikä kukaan oikein ole varma, mitä haluaa.

Hyvää yötä elämä ♥

Tuntuu

Mulla on oranssit, villaisat sukat, raidalliset pöksyt ja keltainen paita. Pää on takussa ja olo lempeä. Istun violetilla matolla. Tulikärpäset tanssahtelevat takassa, puu paukahtaa. Koko muu maailma nukkuu. Mun silmiä nukuttaa myös vähän, muttei aivan tarpeeksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Eppuja tässä talossa, se on vaan oikein. Nämä seinät on vanhoja, ne on kuulleet kaikenlaista. Tänään ne on saaneet kuunnella mua ja mun kummallisia ajatuksia. Sfäärit ei olleet ihan odotetunlaisia, mutta parempia kuin ei mikään. Oon tyytyväinen.


Tuli mieleen yksi uusi vuosi, kuunneltiin punkkia ja naurettiin hurjasti. Taidettiin kaikki alkaa jollainlailla kasvaa siitä edespäin. 


Tuntuu siltä, että on ikävä selkää. Kulmakarvoja, huulia, otsan juonteita, korvalehtiä, niskaa, rintaa, vatsaa. Pää on täynnä, sydän tyhjää lyö. 


Laitoin Ismo Alangon discografian latautumaan. Ennoo koskaan kuunnellu kuunnellu Ismoa. Korjataanpa se nyt. Tuntui siltä.


Tuntuu, että oon oppinu jotain uutta läsnäolemisesta. Olemisesta itsestään. Että se on tärkeää. Ihmiset on haavoittuvaisia. Kaikki voi särkyä ihan milloin vaan. Kaikki häipyy, on vain nyt.

Hetkessä on hyvä elää

Olen tässä, enhän pääse tästä poiskaan


Mullon ollu hetkiä tänään. Oon havannoinu asioita tavallista enemmän, on jollainlailla herkistynyt olo kaikelle. Menin parvekkeelle katselemaan lumisadetta, hiutaleet olivat laakeita ja painavia, hitaita. Tuntui tosi selvästi, että joka puolella on elämää. Rivitalojen harmaiden seinien sisällä, lumen alla, puiden rungoissa, ikkunoiden takana, pääni yläpuolella, ilmassa, kaikkialla. 


Kaikkialla ihmiset tuntevat samoja tunteita kuin mä, joka hetki tunnetaan iloa, surua, rakkautta, vihaa, odotusta, tyyneyttä. Moni jakaa samoja pelkoja, toiveita, ajatuksia ja haaveita. Oma läsnäoloni tässä hetkessä ei kuitenkaan vaikuta juuri mihinkään. Oon vaan olemassa, teen omia juttujani ja muut myös. On mukavaa oivaltaa, että mulla on oma paikkani tässä mielettömän kokoisessa kaikkeudessa, jonka sisällä voin toteuttaa itteäni ja elämääni parhaaksi näkemälläni tavalla. Kukaan muu ei voi juuri sitä koloa täyttää, koska se on just mun muotoinen ja kokoinen. Siitä näkökulmasta jokainen katsoo maailmaa, omalta paikaltaan. 


Melankolia on ollu mun melko hyvä ystävä viimeaikoina. Musta kuitenkin tuntuu, että me aletaan pikkuhiljaa etääntyä. Ei soitella enää edes niin usein, ja enpä oo enää nähnyt sen hammasharjaakaan omani vieressä. Sen sijaan oon lähentynyt uudelleen vanhan tuttuni Innostuksen kanssa. Siinäpä vasta tyyppi, jonka kanssa viihtyy aina. Ollaan oltu yhdessä luovia ja keksitty kaikkea kivaa kesää varten, ja kevättä varten sellaisia asioita, jotka sitten mahdollistaa kesän huvitukset.


Liimailin kuvia seinälle. Asunto on siisti ja tuoksuu puhtaalle, ikkuna on ollut koko päivän auki. Toivottavasti en palelluttanut kämppikseni viherkasveja.


Jännittävää.

Elämä on pullo kiertokulun pöydällä

---ja minä iloitsen vaikka aavistan, että puolet on jo juotu.


Onneksi jättivät edes pohjat.


Oon päättänyt minne haen. Kouluihin ja maailmalle. Kirjoitin vähän vinkuraisen au pair-esittelyn ja toivon löytäväni samantyylisen perheen. Jos ei tärppää, tiedän, että se homma ei sitten vain ole mua varten. Mutta uskallan kuitenkin pienesti haaveilla, se on vaan mukavaa.


Ihan hyvillä fiiliksillä mennään nyt. Perjantain tulevat meiningit nostattaa kutkuttavaa odotusta, tosin sitä ennen aion käydä hakemassa pisteet kotiin enkun ylioppineisuuskirjoituksista. Kaikki muu saa mennä vituralleen, mutta niissä en aio antaa yhtään tasoitusta. 


Käväisin vauhtimutkan salilla ja kohtasin täysin uuden elämänmuodon. Tai ainakin mulle tähän asti vieraan: ihmisoliot, jotka kerääntyvät sankoin joukoin parveilemaan tähän kehollisuuden pyhättöön ottaakseen kuvia Facebook-profiileihinsa. Ikää näillä kummallisuuksilla on viidentoista vuoden toisin ja puolin. Tiedä miltä planeetalta olivat sinne tippuneet. Luonnollisesti vieraksuin moista ilmiötä suuresti, toki mitenkään ylenkatsomatta. Oikeasti vaan vitutti kun olisin halunnut purkaa aggressioitani naama punaisena ähertäen ja musiikkia laittoman lujalla huudattaen, mutta ehämmää kehannu heidän puuhiaan millaanlailla häiritä. Sen sijaan kävin juoksemassa luonnettakasvattavassa vastatuulessa. Luonnonvoimat ne aina vaan jaksaa hämmästyttää.


Tekisi mieli muuntaa sanoiksi äänettömiä keskusteluja, joita oon käyny itteni kanssa viime päivät. Ne eivät vaan tunnu haluavan. Oon kuitenkin oivallellu juttuja sellaisella tasolla, että tuntuu vähän helpottavammalta. Vapaammaltakin jollainlailla.


":---)"


Hymyilen sulle.

Oo rehellinen

Okei, ketä mä yritän huijata. Itseäni ilmeisesti.


Nina, olen palasina

Peilikuvia täältä etsitään

Nyt tekee mieli kirjoittaa tosi geneerinen "mitä tein tänään" -tyylinen merkintä, vaikka kello kuuteen mennessä ei hirveästi ole kerennyt tapahtumaan. Oon vaan ollut niin hyvällä mielellä! Päivän kohokohdat siis.


Ensimmäinen asia.


Heräsin kymmentä vaille yhdeksän täydellisyyttä hipovien yöunien jälkeen - ei painajaisia! Yay! Kuten ennustin, pulkkamäkisuunnitelmat peruuntuivat ikävän flunssaviruksen ihmisestä toiseen siirtymisen takia. Mutta ei se mitään, pyörähdin kaupan kautta ilahduttamaan potilasta. Suklainen levykäinen löysikin uuden elämän keksien muodossa! Keksit, maito ja sympatia oli just sitä mitä oon koko viikon ollut vailla. Kiitos ♥


Toinen asia.


Salille! Jes! Kuten kahtena edellisenä päivänä, kävin jälleen kurittamassa lihallista pyhättöäni. Tällä kertaa armeijamiehen kanssa, ja sepäs olikin mukavaa. On hienoa, että edelleen, kaiken paskan jälkeen (lähinnä minun aiheuttamani), pystytään olemaan niin kuin ei oltaiskaan ja mikään ei oo parempaa. Saa olla, ilman että tarvitsee olla. Paremmin sitä en osaa kuvailla. Sanatonta ymmärrystä ja sellaista. Rauta nousi ja soittolistani herätti epäilyksiä mielenterveyteni suhteen.


Kolmas asia.


RUOKAA. Jälkiuunileipää, salaattia, kurkkua, tomaattia, ananasta ja kylmäsavuista tofua päällekkäin. Maitorahkaa banaanilla ja ananaksella. Tykkään.


Nyt latailen elokuvia, 500 Days of Summer on edelleen näkemättä, kuten myös Kellopeliappelsiini. Melkein hävettää. Jälkimmäisen voisin ehkä katsellakin myöhemmin tänään.


Niagaran autuas kohina päässä soi, oijoijoi


On tähän lauantaihin mahtunut yksi oivalluskin.Tajusin vihdoin miksi en vaan siedä joitain ihmisiä. Heillä on sellaiset ärsyttävän tummanpunaiset, selkeärajaiset ja turrrrpeat huulet. Tää on ihan kokonainen ihmistyyppi. Joidenkin huulet vaan yksinkertaisesti kuvottavat mua. Se on vähän sama asia kuin karva keskellä luomea, sitä ei vaan pysty katsomaan.


Nyt syvennyn uuteen musiikilliseen tuttavuuteen, Dead Can Danceen. Yllättäkää mut.

Take me somewhere nice

Bon Iver. Flying Lotus. Four Tet & Caribou. A Winged Victory for the Sullen. Kuusumun Profeetta.


HUH kun Flow-festivaalin esiintyjäkattauksesta löytyy jo nyt mulle mieluisia nimiä. Lisäksi Ilosaarirockiin on ilmoittautunut tulevaksi 65daysofstatic sekä the XX. Mukavan värikkäitä uutisia tähän muuten harmaansävyiseen torstaipäivään!


Eilen tein kaikenlaista. Tulin käymään kotona pitkästä aikaa ja mikäpä muukaan kuin armoton hulabaloobalaibahan täällä oli päällä, kuinkas muutenkaan. Aurinkoisen ilmanalan ansiosta vietin ison osan vuorokauden tunneista ulkona. Kävin kävelyllä koiran ja kameran kanssa, koira irti ja kamera hihnassa. Päähänpistona lähdin myös hiihtämään. Kitkajärvellä on paljon pieniä saaria siedettävän välimatkan päässä rannasta, joten kävin purkamassa ah niin ahdistuksen runtelemaa taiteellista sieluani yhdessä niistä. Ei mutta, tuntui ihan hyvältä ja vapauttavalta huutaa kurkkunsa käheäksi keskellä auringonpaahtamaa, keväistä järvenjäätä. Samalla tunsin olevani idiootti ja mietin, vieläköhän aiemmin ohittamani pilkkijä istuksi spotillaan. Anteeksi jos säikytin kalasi!


Illalla olin edelleen hyperaktiivisessa tilassa, joten hyppäsin kelkan selkään ja taas mentiin. Oli mahtavaa hurjastella täysikuun ja tähtien valaiseman maiseman läpi, välillä myös ilman lakkia - se kun ei takkuisen pääni koosta johtuen tahtonut pysyä paikallaan ja lennähti minne milloinkin. 


Sellaisuuksia. Tänään olen ollut itselleni, muille ja yhteiskunnalle täysin hyödytön. En nukkunut taaskaan kovinkaan hyvin, joten näytän lähinnä hirttotuomion saaneelta rangaistusvangilta. Tai luulen näyttäväni, tiedä heidän pärstäkertoimistaan. Heitin hetkeksi hevonhelevettiin "oletko tässä" -mantrani, jota olen viimeiset puoli vuotta koittanut sisäistää. Odotan vain lauantaita, että näkisin armeijaihmistä ja kahta muutakin otusta. Jälkimmäisten kanssa olisi tarkoitus mennä pulkkamäkeen pelleilemään ja laavulle juomaan kaakaota. Tosin jos vanhat merkit pitävät paikkansa, toinen peruu ja toinen ei muuten vaan jaksa tulla. Mutten mieti sitä nyt, vaan koitan ylläpitää typerryttävää yltiöpositivismia asian suhteen. Armeijaihmisen näkeminen tuntuu samaan aikaan mahtavalta ja vähän kummalta, mutta yleisfiilis on ehdottoman positiivinen. Tarvitsen nyt miehistä, yksinkertaista ymmärtäjäseuraa.


On vähän verbaaliakrobaattinen olo.


Ps. kuuntelen Mogwaita, anteeksi heille otsikosta.


Voisin piirtää. Oon piirrellytkin aika paljon itseasiassa, kun uuden, ihan kivan luonnosvihonkin hommasin. Sen kannet vaan kaipaavat kipeästi tekohipsterimäistä tuunausta, sillä mattamusta ei oo mun juttu.

Kevättuulen tuntuinen

Pahin angsti alkaa olla takanapäin. Eilisillan sekavat tunnelmat tuntuvat kaukaisilta jo, tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä.


Toinen Puolisko tuli kyläilemään ♥ Jutustelu ja hidastempoinen kävely auringonpaisteisessa ilmastossa teki hyvää kummallekin. Vierailun jälkeen, oven kolahdettua kiinni ja auton kaasutettua pois, suun kaari oli kärjistään ylöspäin osoittava ja olo lämmin.


Ahkeroin tänään myös, vaikken ihan niiden asioiden parissa kuin pitäisi. (Kirjoitukset, kui?) Tein listaa omistamistan asioista, sitten karsin niitä ja tein uuden, onnekkaasti lyhyemmän.Vaatekaappi on nyt selkeä ja entistä tyhjempi, mihin juuri pyrinkin. Aion jatkaa samaa mallia myös muiden juttujen kanssa, lähestyvä muutto en-vielä-tiedä-minne on sitten aikanaan helpompi.


Kävinpä myös pelaamassa yöllistä koripalloa kera Tonin! Tunti ja vartti vierähti helposti hyppäämisen anatomiaa ja söpöyttä ihmetellessä sekä muuten vain hassutellen. Ihanan rikollista hiipiä pimeään ja tyhjään kouluun riehumaan. Sain myös tietää, että salissa on pidetty kerran salainen piknik. Termari! Ja pullaa!


Nukkuminen sujuu vieläkin huonosti. Oon koko ajan väsynyt, parin edellisviikon tapahtumat ja tunnelmat tunkevat uniin painajaisina. Öisin tekee mieli piirustella tai muuten vain kupostaa nukkumisen sijaan.


Ai niin. Löysin laukustani käsinuken. 


Flippasin.  

Haluaisitko rakkaani teetä

Oon täydellisesti hukassa.


Taisin tehdä yhden elämäni tyhmimmistä päätöksistä.


Tunnen olevani pelkuri.


Olenkin.


Tunnen itseni heikoksi. Hirvittävän heikoksi. En tunne pystyväni mihinkään, annan periksi, olen huono, surkea. Kaikki hyvä on saavuttamattomissa. Yritin kyllä, mutten tarpeeksi. Voisin olla paljon parempi, muuttaa asioita. Pystyisin siihen kyllä.


Mullla oli selkeitä ajatuksia. Kyyneleitä riitti Lapinlahteen asti, kanssamatkustajilta sain kummaksuvia katseita. Itkin ja tärisin asemalaiturilla kun odotin junaa saapuvaksi raiteelle numero yksi. Matkalaukku painoi kädessä, reppu selässä. Aurinko oli turkoosilla taivaalla polttavan kirkas. Halusin iloita siitä samaan aikaan kun jokin syövytti mua sisältäpäin. Pieni poika kääntyi läppärinsä äärestä katsomaan paikalta 131 kuuluvia nyyhkäyksiä kohti. Anteeksi vain häiriö, en voinut sille mitään.


Mua pelottaa.


Ahdistaa olla taas täällä. "Täällä" ei ole kotini. Sen pitäisi olla kapeilla kujilla, puutalojen suojissa. Kummallisten graffitien peittämillä alueilla, kanaalien rajaamilla kaduilla. Aurinkoisissa puistoissa. Hiljaisessa kirjastossa, jonka salaisessa huoneessa joku laulaa Jenni Vartiaisen mukana. Turvallisessa sylissä. Lämmössä ja valossa, auringon sulattamilla kaduilla


Ai niin, saatoinhan mä käydä Amsterdamissakin tässä välissä. 24-27.2. Hyvin huuruista, mutta rohkaisevaa aikaa. Olo on paljon uskavaltaisempi kuin ennen lähtöä. Pelättäviä asioita tuntuu olevan vähemmän, mistä olen kiitollinen. Reissu oli lyhyt mutta vitun intensiivinen. Trippi jatkuu.