Ilman sua kissatkin jäätyy

Vauvauvauvau lähen huomenna. Reissu alkaa, eka etappi Rovaniemi. Sitten Helsinkiin. Sitten Amsterdamiin. Sitten Kuopioon. Vau. Huh.


Fiilistelin tänään kotikylän kauneutta. Läikkyviä revontulia, kalpeita katulamppuja. Hiljaisuutta.


Tänään heitin myös paljon asioita roskiin, pois silmistä ja mielestä. Kodista irtaantuminen alkaa tuntua yhä todellisemmalta, koska vanhassa huoneessani ei pikkuhiljaa ole jäljellä muita näkyviä merkkejä musta kuin valokuvia. Tavaroita läpikäydessäni törmäsin pieneen, tyhjään korurasiaan, jonka sain kesällä. Kurkkua alkoi kuristaa. Laitoin sen sisään pöllöriipuksen, ettei se olisi niin surullinen.


Telkkari tarjoaa kerrankin elämyksen, kun Love Actually tulee (ajankohta on kyllä outo). Ah överihemppistelen tälle niin. Muistan kun katsoin sen ensimmäisen kerran, melko yllättävässä seurassa tosin, mutta silti aivan kivassa. Nyt katson sitä yksin ja silittelen Vilin maailman pehmeintä turkkia.


Huominen jännittää mua vähän.

And stuff is like we yeah?

Ulkona tuuleepi. Asuntolan seinät vinkuvat inhottavasti, täällä on myös melko viileää. Ja hiljaista, ennen kaikkea. Kahden päivän hyvin ansaitun juhlinnan jälkeen on ihan semimukavaa oleilla taas.


Mutta voi hurja kuinka muhun iski ikävä. Katselen kuvia, uusimpia sekä myös vanhempia. Mietin, kuinka mahtavia ihmisiä mulla onkaan ympärillä, ja miten kaikki vaan alkavat pikkuhiljaa, yksitellen katoilla kuka minnekin. Filosofoin jo aiemmin illalla, miten mun mielestä muutoksessa, positiivisessakin sellaisessa, on usein mukana haikeutta. Oon innoissani kaikesta, samaan aikaan tavallaan toivon, että jotkin asiat pysyisivät sellaisinaan.


Tuntuu, että tekisi mieli olla jonkun kanssa. Sellaisen, joka puhelisi vain, niin että mun tarvisi vain kuunnella. Painaa pää rintaa vasten ja kuunnella sykettä. Se ääni on yksi parhaimmista.


Sain kuulla saunassa mielenkiintosia asioita. Niistä tuli hyvä mieli, ja toisaalta, äärettömän paha mieli. Olisi ollut kiva tietää vähän aikaisemmin. Mutta no, enivei, I've been loved, ilmeisesti enemmän kuin koskaan ite tajusin


TOSI turhauttavaa koittaa kirjoittaa yhtään mitään näin kankeissa fiiliksissä. Ootan vaan, että huomenna olisin skarpimpi ja jaksaisi lähteä lenkille ja salille ja nyrkkeilyyn vielä illalla. Kroppa on niin jumiutunu tanssimisesta ja riehumisesta ja epämääräsistä nukkumapaikoista, että melkeen kuulen kuinka olematon lihaksistoni vaatii saada fyysistä rasitusta ja virtaavaa verta.


Huomenna aion liikkumisen ohella myös nukkua. Nyt ei huvita, hengailen hereillä niin kauan kun pystyn ja nukun niin pitkälle päivään kuin huvittaa. En ikinä tee niin, koska tulee vähän syyllinen olo. Tällä kertaa annan itelleni kuitenkin luvan siihen. Kunhan kerkeän illaksi kehoilemaan.


Ei mutta. Voisin kyllä nukkua. Mutta pitää muistaa, miten


sinä laitoit Light My Firen soimaan
minä juoksin ja huusin
sinä halasit ja pyöräytit minut ympäri
ja lauloit
laulettiin

You know that it would be untrue 
You know that I would be a liar 
If I was to say to you 
Girl, we couldn't get much higher 

The time to hesitate is through 
No time to wallow in the mire 
Try now we can only lose 

They threw me on the GROUND

Tänään: 

heräsin aikaisin

lensin perseelleni

kuuntelin englantia

myöhästyin

kävin töissä

kävin salilla

luin Popol Vuhia

Ta-daa! Miten mainiota elämää. Kaiken tämän huikaisevan toiminnan jälkeen jumitan vakiopaikallani Lattialla ja kuuntelen länkkärikauhupunkkia. Suunniteltiinhan sitä penkkareitakin, totta kai. Jutut etenee ihan hyvällä tatsilla ja suurin osa porukasta on ihan täpinöissään - tulee kyllä hyvät meiningit. Peikkopuku odottelee pussissaan vielä viimeisiä viilauksia (köhsalataskujaköh) ja mauttomat muovikorvat ovat valmiina lateksoitavaksi. Raaavvveee ooonnnn!

Samaan aikaan mietin myös aikaa vuoden verran taaksepäin. Silloin jännitettiin wanhojen tansseja, oltiin kaikki aivan erilaisia, melkein eri ihmisiä. Minä ainakin. Onkohan ensi vuonna tähän aikaan sama juttu? Oonko taas muuttunu, onko vuosi kasvattanu mua samalla lailla kuin tämä? Kelailenko taas taaksepäin ja katselen vuotta nuorempaa itseäni kuin vierasta ihmistä? Muusta kun en tiedä, toivon vain, että olisin taas miljoona kokemusta ja tunnetta rikkaampi, niin kuin nytkin. 

Koulun loppuminen innostaa, pelottaa, ilostuttaa, jännittää, kiehtoo, ahdistaa - vähän kaikkea vuorotellen. Pelkään putoamista tyhjän päälle, etten saa välivuotena mitään aikaiseksi, että jumitan vain yhdessä paikassa enkä uskalla lähteä minnekään tai tehdä mitään. Ensimmäistä kertaa oon oikeasti tilanteessa, jossa päätökset ovat vain minun itseni tehtävissä. Oon tienhaarassa. Kuvittelen hiekkaisen, vanhan maantien keskellä sumuista, harmaata peltomaisemaa. Tie haarautuu edessäni, toinen puoli kaartaa loivasti oikealle, toinen vasemmalle, kumpikin symmetriassa keskenään. Tien päätepisteitä ei näy, on vain sumua. Koska haarat ovat täysin identtisiä, toistensa peilikuvia vain, on mahdotonta sanoa, kummalle kannattaisi astua. Ei ole tienviittoja, liikennemerkkejä, ei mitään vihjeitä. Kauempana sumun läpi näkyy yksittäisten puiden vänkyräisiä hahmoja, kuin harmaita tanssivia haamuja. 

Musta tuntuu, että käyn paraikaa läpi aika paljon juttuja. 

Proper lo-fi

Stressijeesus on ilmestynyt mun otsaan, jälleen. Kolme kaunista, punaista läiskää muodostavat harmonisen Bermudan kolmion oikean kulmakarvan ylänurkasta vasemman vastaavaan ja siitä silmien väliin. How lovely.


Tänään on ollu vähän tämmöstä. Päivällä kävin siivoamssa rikkaan, lihavan miehen överiluksusmökin ja sain myös överiluksuspalkan. Ihan hyvä juttu ajatellen kahta seuraavaa viikkoa. Raahauduin Tolvasta kämpille sosialisoinnin toivossa, mutten nyt sitten tiedä miten illan pitäisi tästä kehittyä. On tosi... Lakoninen fiilis, sen enempää sitä määrittelemättä. Jotain porukkaa tuli oleskeluhuoneeseen hengaamaan, ilmeisesti katsomaan Putousta naurusta päätellen. Ei oikein huvita liittyä seuraan, kun ruskeasilmäinen on siellä myös.


Otsikko on biisistä, jota kuuntelen atm. Lo-fi is lower quality of sound recordings than the usual standard for music. Onkin vähän rimanalittajafiilis, aivan kertakaikkiaan säälittävää millaista itsetuntorumbaa oon tänään taas tanssinu pääni sisällä.


Ehkä voisin tehdä totaalisen eristäytymistempun ja jumiutua fiilistelemään teknoisia ääniä loppuillaksi. Tämä lauantai ei vaan käynnisty!

Chill out, peace in

Eilen illalla menin sekavin mielin nukkumaan. Asiat ja tunteet pyörivät ympäri kuin ämpäri eikä nukahtamisesta tullut mitään. Istuin hetken sängynlaidalla ja tuijotin pimeää kattoa - mitä mun pitää tehdä?


Heräsin jotenkuten, join paljon vettä ja liikuttelin raajojani. Söin keskipäivälliseksi eilistä kaaliasiaa, jonka voimin on jaksettu tämän päivän läpi tähän hetkeen. Ja on ollut aivan mukavaa, sillä tänään, johtuen eilisiltaisesta/-öisestä nyrjähtelysessiosta jotain taisi muljahtaa vahingossa paikalleen. Fiilis on ollut levollinen, tosi tiedostava ja tarkkaavainen. Lähdin pienelle kuvausretkelle keskipäivän kirkkauteen ja ennen kaikkea kylmyyteen, uskollisella polkemispyörälläni, jonka jarrut ovat kohtalokkaasti vinksallaan. Pakkanen pisteli sormia liian ohuissa lappilapasissa ja huurrutti takut valkoiseksi pensaaksi kasvojen ympärille.


Kuvaaminen ei ottanut tuulta alleen, koska oli niin tyyntä. Eksyin sen sijaan kirjastoon, jonne jämähdinkin pariksi tunniksi. Löysin mielettömän hyvän ja informatiivisen kirjan, jonka luin ja joka antoi paljon neuvoja - ja jonka nimen unohdin. Kuitenkin, sanat olivat viisaita ja rohkaisevia, oivaannuttavia myös. Kirjaston hiljaisuus antoi tilaa olemiselle, luonnolliselle sellaiselle. Kääntyilevien sivujen kahina, satunnaiset yskäisyt, askeleet hyllyjen välissä eivät tuntuneet häiritseviltä vaan rauhoittavilta.


Kirjasto jätti jälkeensä levollisuuden ja ihanan kirjan - Stories by Oscar Wilde. Sen sivut ovat niin ohuet, että edellisen sivun kirjaimet kuultavat ihanasti läpi. Painovuosi 1952. Opusta ei ollut kirjaston valikoimassa, vaan lempeä ja käyräselkäinen kirjastontäti toi sen omista kokelmistaan, kun siitä aiemmin kyselin. ♥ Suuri kiitos hänelle.


Puhuin myös hienon puhelun. Oon ylpeä, että tein aloitteen, olin rohkea - ja nyt myös vähemmän huolestunut kuin eilen. 


Kiitos tästä päivästä. Toivottavasti huomenna on yhtä kivaa, toivottavasti oon tarpeeksi tekstitaidokas, mutten ota siitä stressiä nyt. NYT lähden liikkumaan itseni hyytelöksi.

Kaada mun päälle kirjahylly

Vau. Katselin äsken Facebook-profiileja, joiden takana olevien ihmisten kanssa oon ollu tekemisissä viimeksi monta vuotta sitten. Tuli tosi, TOSI kummallinen olo - ihan kuin olisin niin kiinni tässä hetkessä, ettei menneisyyttä ole koskaan ollutkaan. Kaikki ne muistot, jotka noiden tyyppien kasvojen näkeminen herätti, on vain mielikuvitusta, mikään niistä ei ole totta. Lapsena leikityt leikit, kohtaamiset, keskustelut, ei niitä ole oikeasti tapahtunut. Oon jollain tasolla irtaannuttanut itseni eilisestä, jossain välissä - en osaa yhtään sanoa milloin - lakkasin muistelemasta, kieltäydyn muistamasta ja halusin unohtaa. Samalla taisin poispyyhkiä monia hyviäkin juttuja, ainakin nyt tuntuu siltä.


Mua ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä, kun naapurisolun symbioosipariskunta kuhertelee keskenään, kun ne nauraa, kun ovi paukahtaa kiinni ja sängynjouset narahtaa. Onneksi oon jo suhteellisen tottunut siihen - "forever alone" -fiilis on toinen säännöllinen kutsumaton vieras kymmenen neliön betoniunelmassani.


Oon myös tosi huolissani Toisesta Puoliskostani. Tosi, tosi huolissani. Haluan hirveästi auttaa, mutta miten saat toisen syömään ja pitämään itsestään? Miten saat sen näkemään itsensä yhtä ihanana, hauskana ja kauniina ihmisenä kuin minä sen näen? Miten osoittaa, että todella välittää, että sanat ei oo vaan sanoja? Haluaisin niin, enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä, halata sitä ja olla siinä vaan. Se tuntee itsensä varmasti yhtä irralliseksi kuin minäkin.


I          R          R          A          L          L          A         A         N         .

Sur-rur

Se on täällä., se tuli sisään koputtamatta ja jätti likaiset jalkansa pyyhkimättä. Epätoivottu vieras---


 Paniikki. Ahdistus. Stressi.


Kirjoituksiin on liian vähän aikaa - liian vähän on myös luettuna ja opittuna. En osaa nyt keskittyä yhtään mihinkään, kun samaan aikaan on meneillä kaikkea muuta näennäisen jännittävää! Pää surisee täynnä suunnitelmia kevään ja kesän varalle, eikä parin viikon päässä häämöttävä Amsterdamin reissu mitenkään auta asiaa. Meikä on yhtä surinaa vaan!


Tänään olen päättäväisesti päättänyt olla päättäväinen, ja päätin ihan oikeasti harjoitella, vaikkapa nyt sitä tekstitaitoa. Ja vähän myös ruotsin kuuntelujuttuja, vaikka se selkärankaa kylmäävän vastenmielista touhua onkin. Jag tycker om Svenska som ett språk, men det... Kuulostaa hemskt. Jesss. \o/


Eilen fiilistelin. Pitkästä aikaa oli niin "lämmintä", että uskaltauduin jopa ulos - ja huuuuhh kun olikin mukavaa. Lunta sateli lähes tekotaiteellisen kauniisti ja lempeästi, eikä kanssa-ajelehtijoita näkynyt Postonin kuolleilla teillä ollenkaan. Pelkkä kävelyhengailu ulkona auttaa kummasti selvittämään uskomattomiin solmu-ulottuvuuksiin taipuneita aivosoluja. Keinuminen, se on myös mitä terapeuttisinta toimintaa.


Ulkona on taas laittoman kaunista. Siellä on aurinko, ja taivas, jolla ei leiju yhtään pilveä. Voisi olla aika käydä jaloittelemassa, ja sitten valmistaa kaaliasiaa. Olen suunnitellut sen reseptiä hieman, mutta käytännössä minulla ei ole mitään vitun hajua mitä se tulee sisältämään. Siistiä.


Ps. Sain tänään ensimmäisen vastauksen eilen lähettämiini työhakemuksiin - hakemukseni oli herättänyt kauppias X:n mielessä "useita kysymyksiä". 


...

Tässä.

If the doors of perception were cleansed every thing would appear to man as it is, infinite.

Jokapäiväistä riemastuttavaa liibalaabaa, ei millään tavalla tärkeää, mutta silti sitä kaikista merkityksellisintä.