Fell in love with a boy - got tired of it, fell in love with the world.

Re: Korjaannun

Haluan auttaa sinua eheytymään. Tuntuu, että olen sen sinulle vielä velkaa - luulen rikkoneeni myös sinua itseni ohella. Omat haavani olen nuollut ja kasvattanut pehmeän arpikudoksen niiden päälle. Kaksi pientä sanaa kuitenkin riittää repimään ne auki. Kyyneleet ja veri valuvat sitä vuolaammin, mitä syvemmälle ymmärrykseen muste painuu.

Olet peilipöydälläni, kaulallani ja hiuksissani. Sydämessä myös.

Minäkin sinua.

Margot ei antanut pikkuseikkojen kahlita itseään

Kuvittelen, että kun ihminen sairastuu flunssaan, turha tieto poistuu aivoista rään muodossa. Eräänlainen puhdistumisriitti siis. (Mistä voidaan vetää johtopäätöksenä kolmen vuoden lukiokoulutuksen valuneen hukkaan abikevään rajun flunssaputken seurauksena.) Sitähän tässä on kohta viikko harrastettu, informatiivista tyhjentäytymistä siis. Turhautumus on suuri, kun liikkumaan ei pääse, nukkua ei oikein pysty eikä mikään maistu miltään ja valivali blaablaa. Pahin taitaa olla pikkuhiljaa takana, enkä ole tukehtua itseeni joka helvetin välissä.

Jaha, kirjoitin sitten juuri kappaleen flunssasta. Ilahduttavan mielenkiintoista. Samalla tajusin laittaneen Mynthonit jääkaappiin ja kaivoin ne sieltä. Double the freshness! 

Viikon sisään on tapahtunut aika hassuja juttuja. Sain kokea äkkinäisen ja yllättävän, itseeni kohdistuvan yksipuolisen ihastuksen - puhelinnumero, etunimi ja sukunimen alkukirjain paperilapulla, imartelua ja vieläpä ruusuja! Tosi romantikkoja on ilmeisesti siis vielä olemassa. Hämmästyttävää, mitä kaikkea sitä voikaan tapahtua kun ei odota mitään. 

Olen lukenut paljon, vaihtelun vuoksi. (Yleensä luen melko paljon.) Aamulla käänsin viimeisen pagen Martin Pagen (ehheh!) Maailmanloppuihin tottuu -opuksesta, ja nyt iltasella aloittelin Marina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. Makuni kirjojen suhteen alkaa pikkuhiljaa paljastua huolestuttavan suppeaksi, sillä viimeisen puolentoista kuukauden aikana en ole tainnut juuri pahemmin muiden kuin Pagen ja aina yhtä ihanan Erlend Loen teoksia kahlata. Tai sitten vain olen kaivannut suloisen älyvapaata, näennäisen filosofista söpöstelykirjallisuutta. Niin tai näin, olen tullut viihdytetyksi.

Tänään minua myös vitutti. Otsikko, jonka kylläkin kohtasin jo eilen - 15 julkkiskaunotarta kertovat - tätä inhoan itsessäni! Voi nyt helvetin kuustoista ja vitun viistoista. Oikeasti. Tyhjäpäisempää uutisointia en ole tainnut vielä tähän mennessä nähdä (vaikka yritystä on kyllä ollut, ei sillä.) Mitä tyydytystä kansa saa siitä, että missit nurisevat Iltiksen keskiaukeamalla että meikällä on liian lyhyet pikkuvarpaat? Liian hoikat sääret? Fitnessmalli ei tunne olevansa tarpeeksi kiinteä? Syökää päänne. Olisiko tuon tarkoitus tuoda tätä tähtijengiä lähemmäs "tavallisempaa" kansaa, hei kahtokaa ny, kaikki te varvasongelmaiset ja itsetuntotuskaiset, jaamme ongelmanne! Tiedämme miltä teistä tuntuu! Olemme yhtä suurta perhettä! Työkaverin kanssa naurettiin huutonaurua tälle ja väsymyksen johdosta kyllä vähän kaikelle muullekin.

No joo. Siinäpä olkoot, teki vain kertakaikkiaan mieli saada purettua tämä angsti korvien välistä biteiksi, niin että voin märehtiä sen parissa myöhemminkin. Viisi päivää, viisi heräämistä ja sit. Mitä? En tiedä, en kyllä haluakaan. Yllätä minut, elämä! 

Sisäinen solarium

Hilipasinpa sitten Jyväskylässä mutkan. Tiistai-iltana harhailin pitkin kaupunkia kartan ja navigaattorin kanssa koittaen löytää naurettavan helpossa paikassa olevaa, naurettavan ruttuista hotellinrähjää. "Joo tota öö meillei vielä sit kuulu toi aamupala tohon niinkö öö huoneen hintaan niinku et eikai se niinku haittaa niinku öö? Öö?" artikuloi vastaanottovirkailija minulle näinkin selvästi. Melkein tunnistin sen suomenkieliseksi puheeksi mutta vähän vajaaksi jäi.

Eilen aamulla heräilin aivan hyvillä mielin tarpeettoman aikaisena ajankohtana ja kävelin noin sata kilometriä yliopistolle. Siellähän olikin jo aulallinen hyvin orientoituneita ja ennen kaikkea päättäväisen näköisiä toveriopiskelijoita. Kiusaus tehdä 180 asteen käännös ulko-ovella ja kipittää helvettiin koko rakennuksesta meinasi kasvaa tarpeettoman suureksi, mutta kestin sen. Itseasiassa kiusaus olla menemättä koko kokeeseen oli  kuiskinut seireenimäisiä sulosäveliään korvaani jo koko Rovaniemen ja Jyväskylän välisen, yhdeksän ja puolituntisen matkan. Toisaalta lopputuloksen kannalta taisi olla ihan sama, mitä tein.

Vietin Jyväskylässä hyvää aikaa. Koitin yllättävän huonolla menestyksellä liftata Kuopioon. Puolentoista tunnin ja useamman kuin sormin ja varpain laskettavan määrän tööttäyksiä, peukutuksia ja mulkaisuja jälkeen luovutin. Eijjaksa eikä aina nappaa. Harmittaa, että hieno kyltti meni kyllä vähän hukkaan.

Pienen tappiomielialan vallitessa lohduttauduin Ekolon maustehyllyä imppaamalla ja ostamalla Jouni Hynysen Karjalaisen ruletin matkalukemiseksi. Vastapainoksi hassasin rahojani myös Paulo Coelhon Alkemistiin, ettei intellektuellikompleksi iskisi päälle.

Iskihän se. Mutta hyvät naurut sain, ainakin. Eikä syynä ollut ainoastaan Hynysen "huumori" vaan lisäksi Jyväskylä-Kuopio pikavuoron bussin ilmapiiriä sulostutti takapenkin kaiffari, joka niska tuhannen mutkalla ja suu ammollaan, kuola rinnuksia pitkin valuen kuorsasi ihanan raikuvasti puolet matkasta. Ihmiset ♥

Ja niin. Nytpä sitten olen tässä, odottelen puhelimen latautumista ja lähden kohtapuoliseen seikkailemaan jonnekin. Kotoa on tullut yksi ja itseasiassa toinenkin hyvin uhkaavanpuoleinen kysely mahdollisesta paluuajankohdastani, joka on aina liian myöhään. Ei ole hyvä tämä harhailu perhesovun ylläpidon kannalta.

Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Hetkessä on hyvä elää

Olen tässä, enhän pääse tästä poiskaan


Mullon ollu hetkiä tänään. Oon havannoinu asioita tavallista enemmän, on jollainlailla herkistynyt olo kaikelle. Menin parvekkeelle katselemaan lumisadetta, hiutaleet olivat laakeita ja painavia, hitaita. Tuntui tosi selvästi, että joka puolella on elämää. Rivitalojen harmaiden seinien sisällä, lumen alla, puiden rungoissa, ikkunoiden takana, pääni yläpuolella, ilmassa, kaikkialla. 


Kaikkialla ihmiset tuntevat samoja tunteita kuin mä, joka hetki tunnetaan iloa, surua, rakkautta, vihaa, odotusta, tyyneyttä. Moni jakaa samoja pelkoja, toiveita, ajatuksia ja haaveita. Oma läsnäoloni tässä hetkessä ei kuitenkaan vaikuta juuri mihinkään. Oon vaan olemassa, teen omia juttujani ja muut myös. On mukavaa oivaltaa, että mulla on oma paikkani tässä mielettömän kokoisessa kaikkeudessa, jonka sisällä voin toteuttaa itteäni ja elämääni parhaaksi näkemälläni tavalla. Kukaan muu ei voi juuri sitä koloa täyttää, koska se on just mun muotoinen ja kokoinen. Siitä näkökulmasta jokainen katsoo maailmaa, omalta paikaltaan. 


Melankolia on ollu mun melko hyvä ystävä viimeaikoina. Musta kuitenkin tuntuu, että me aletaan pikkuhiljaa etääntyä. Ei soitella enää edes niin usein, ja enpä oo enää nähnyt sen hammasharjaakaan omani vieressä. Sen sijaan oon lähentynyt uudelleen vanhan tuttuni Innostuksen kanssa. Siinäpä vasta tyyppi, jonka kanssa viihtyy aina. Ollaan oltu yhdessä luovia ja keksitty kaikkea kivaa kesää varten, ja kevättä varten sellaisia asioita, jotka sitten mahdollistaa kesän huvitukset.


Liimailin kuvia seinälle. Asunto on siisti ja tuoksuu puhtaalle, ikkuna on ollut koko päivän auki. Toivottavasti en palelluttanut kämppikseni viherkasveja.


Jännittävää.