Olet tässä/du är här/you are here

Nyt minä lähden, enkä kysy lupaa.

Vietin ihanan viikonlopun Rovaniemellä ja sain elämääni uuden upean ihmisen. Yhden lisää, jota ikävöidä. Metsäretki, johon sisältyi paljon pieniä suuria asioita, hoksaamista. Nauruja ja hymyjä paljon, kapuamista korkealle ja kertakaikkista pakahtumista elämän hienouteen. Miten se jaksaakin aina yllättää.

Juna-asemalla haikeat hyvästit, menolippu taskuun ja menoksi.

On huikeaa huomata miten ihmiset täydentävät toisiaan. Ensimmäisestä katseesta, halauksesta sen jo huomaa, miten toisen voi uskaltaa päästää osaksi itseään. Sen on rikkautta, tällä hetkellä tuntuu kuin olisin rikkaampi kuin koskaan, sydän täynnä puhdasta kultaa. Olen saanut viime aikoina osakseni niin paljon lämpöä, että itkin sitä. Perjantaina, viimeisen työpäiväni päätteeksi pato tulvi vihdoin yli ja kävelin tutun ylämäen kyyneleet silmissä. Onneksi, sillä samalla tuntui kuin viimeisetkin kahleet olisivat murtuneet. Olen vapaa.

Huone numero 16 jäi huokailemaan tyhjyyttään, kun suljin oven viimeistä kertaa. Miten kolme vuotta soljuivatkaan ohitse iloinee ja suruineen omasta turvapaikasta käsin, miten paljon on saanut oppia ja kasvaa, olla turvassa. Siitä turvallisuudesta olen joutunut repimään itseäni irti, jättämään jäähyväisiä ja katsomaan kyynelsilmäisiä ihmisiä omilla vastaavanlaisillani. Kaikkein lähimpien katseessa on ollut sellaista tuskaa, jota en ole koskaan kuvitellut kenenkään voivan minun vuokseni tuntemaan.

Tuntuu puhtaalta. Olen hoitanut kaiken niin hyvin kuin vain voin, mikään ei kaiherra. Haikeus vain, mutta sen annan olla niin kuin on. Se tulee olemaan osa minua kunnes tulen takaisin, ja silloinkin se on jo varmasti muuttanut muotoaan.

Metsien vilistessä ohi, nojaan leukaani kämmentäni vasten ja suljen silmät. Välillä tahtoisin revetä hillittömään nyyhkytykseen, välillä nauraa ja hihkua. Tyydyn hymyilemään itsekseni, muistelemaan menneitä ja haaveilemaan tulevasta.

Kolme on puu hoolla

En oo nukkunu viikkoon
en saa ilmaa
lamppu lamppu kaikki vaan junnaa
ja sitten vielä tuo naama
mitä siellä oikeen aatellaan
kirjaimista ei ota selvää
ja just äsken taisin sanoa
että mä tarkoitin
onko nuo silmät ees mun

Uuuuuuuuuuuh. 3:15 on aika paha. Paha aika. Katselen vaaleanpunaisuuden viekkaan hiljaista hiipimistä taivaanrannan takaa lakea kohti eikä haittaa yhtään. Junassa nukutut tunnit imaisivat uneliaisuuden näistä hetkistä jonnekin valtion rautateiden ruostuneiden kiskojen väleihin. Jääköön sinne mokomat, minen teitä kaipaa. Kiskojen kirskunnasta löysin itseni ajatusteni keskeltä, liikkumatta. Kiihkoisia ja poukkoilevia ne, rauhaisana minä niiden ympäröimänä.


Tekaisin kymmenessä minuutissa Aikaisen-aamun-munattomia-muttei-hengettömiä lättyjä. Täysjyvävehnäjauhoja, seesaminsiemeniä, hunajaa, himalanjasuolaa, maitoa, auringonkukkaöljyä, vettä. Ai niin ja kanelia! Muistapa tuo.  


Kuuntelen vaikean haikeita lauluja sama tunne rinnassa. Niskassa, selässä, lapaluiden välissä, sormenpäissä. Haluaisin osata soittaa kitaraa ilman opettelua. Haluaisin vain tarttua sen kaulaan, juoksuttaa sormia kielillä mitään ajattelematta ja sävelet syntyisivät itsestään. Näin muuten sellaista untakin eräs hämyisä yö. Mitä riemua on taidosta jonka eteen ei ole nähnyt vaivaa? Onko hienompaa, palkitsevampaa osata jotain ankaran harjoittelun tuloksena vai luonnostaan?


Kysyttiin mielipidettä kuolemasta. Hämmennyin kysymyksen asettelusta, koska ei mulla ole mielipidettä siitä. On ajatuksia ja tunteita, joita se herättää, kylläkin. Siltä ei voi odottaa eikä vaatia mitään, se tulee kun tulee riippuen ja riippumatta siitä mitä itse tekee.


Nielaisin muutaman suolaisen pisaran. Vastaanotin, vastaan - otan. Otin vastaan. Vastaa - OTA. Vastuunkin otin.


En halua mitään ja haluan kaiken. En halua ketään ja haluan sinut.

Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Minä

Tykkään jutella ja nauraa ja olla hiljaa. Tykkään halata ja sanoa ja jättää sanomatta, ujostella ja möläytellä. Nolostun ajoittan mutta annan sen myös mennä ohi omalla painollaan. Mulla on kumma huumori ja hassut sanat, leviä puhe myös. Sulta saattaa jäädä kuulematta aika paljon asioita joita sanon, koska mun ääni on kuulemma aika pieni. Se ei enää haittaa, koska siitä on tullu osa mua. Joudut kuuntelemaan tarkasti. Joskus nolotti.

Oon ajoittain aika vittumainen, mutta osaan olla myös ihana. Oon ajoittain aika ihana, mutta osaan olla myös vitttumainen. En pidä kaikista, mutta vaikutan siltä kuin pitäisin. Osaan peittää puolia itsestäni pelottavan taitavasti. Mutta voit luottaa siihen, että huomaat kyllä kun oikeasti välitän. Sitä mä en peittele.

Viihdyn helpolla. Mitään ei tarvitse, mitään ei oo pakko. Tykkään seikkailla ja kokea suuria tunteita, mutta se ei oo välttämättömyys. Saan hiljaisuudesta paljon irti, riippuen sen laadusta. Se taas riippuu hyvin paljon myös susta.

Oon hyvä huomaamaan asioita, mutta joskus saatan kävellä silmät kiinni. Saatat joutua töytäisemään mut pois suojatieltä punaisten valojen aikaan, kun oon huomannut jotain väärään aikaan väärässä paikassa. Törmäilen oviin ja olen hölmö.

Mulle lämpö on tärkeää. Sä voit sanoa mitä vaan, mutta jos et toteuta sitä käytännössä, on se yhtä tyhjän kanssa.

Haluaisin osata vapautua. Olla mussa, olla sussa, just niin kuin pitääkin.

Mulla on asioita, joista en halua kertoa sulle itse. Mutta jos kysyt, kerron mielelläni. Multa pitää kysyä. Sanon suoraan, en valehtele. Sen taidon oon oppinu ihan hiljattain, sanomaan asiat niin kuin ne on. Oon huomannu kiertelyn turhuuden, turhauttavuuden myös. Haluan osata suoruuden jalon taidon nykyistä paremmin, kuitenkin toista koskaan loukkaamatta.

On tärkeää osata olla vapaa riistämättä samaa oikeutta toiselta.

Ja kyllä. Olen!

Luonnosta

Oon nyt ollu muutaman päivän kipeänä, eli toisinsanoen viettäny naurettavan paljon aikaa sisällä, kattonu suurimman osan lempileffoista läpi x:n kerran ja juminu netissä. Telkkariakin on tullu katottua, kun se täällä kotona on oikeastaan jatkuvasti päällä. Muuhun ei energiaa oikein oo riittänytkään.

Ja. Tää on aiheuttanu mussa ihan mielettömästi turhautumista. Mitä mielihyvää siitä saan, että selaan samat foorumit ja sivustot sadatta kertaa läpi päivän aikana ihan vaan saadakseni todeta, ettei tästä tosiaankaan irtoa mitään merkityksiä mulle. Se tuntuu vaan jumiuttavalta ja tylsistyttävältä, ei yhtään inspiroivalta. Nimenomaan inspiraatiota oon joskus koittanu medioiden äärestä ettiä, toisten ihmisten jutuista ja oivalluksista.

Mutta siis. What the fuck? Ei vaan toimi niin. Mun sisäiset, no, "luovuuskanavat" tuntuu olevan ihan tukossa, koska vaikka vietänki suht paljon aikaa yksin, en silti oon keskenäni. Joku, ihan kuka tahansa anonyymi on medioiden kautta koko ajan muhun yhteydessä, vaikuttamassa, muokkaamassa, laittamassa virikkeitä ja omia ideoitaan tyrkylle. Se on alkanu tuntua musta epämiellyttävältä. Muhun vaikutetaan. Koko ajan.


En mä halua vaikuttua. Haluan taas osata luoda itse, päästää ulos asioita mun sisältä sellaisenaan, ilman, että ne on kulkenu filtterin läpi. Sillä mä meinaan mulle ominaista ajatuskulkua "näyttäiskö/kuulostaisko/tuntuisko tää sen ja sen mielestä hyvältä, miten se ja se tekis tän paremmin/huonommin/omalaatusemmin". Tahon ajatella ainoastaan miltä se musta näyttää/kuulostaa/tuntuu. Oon tosi alistuvainen toisinaan ja se näkyy kaikessa mun vähänkään luovassa tekemisessä. Ne ei näytä eikä tunnu multa. Onko se mikään ihme etten oo piirtäny tai kirjottanu mitään kunnollista hyvin pitkään aikaan, vaikka kummastakin tekemisen muodosta paljon nautinki.


Nämä fiilikset sai vahvistuksia kun uskaltauduin aiemmin tänä iltana lyhyelle lenkille. Näin kaksi jääräpäistä tikkaa kaivertamassa koloja valotolppiin, harakan kantamassa kokoonsa suhteutettuna liian raskasta oksaa, ketunpolun, melkein pituisiani jääpuikkoja, jänisten kirmailun jäljet hangella. Kylmä ilma tuntui tunkkaisuuteen tottuneilla kasvoilla kirpeältä. Mulle tuntematon-ääniset linnut kiljahteli metsässä. Näistä havainnoista kaikki oli sellaisia, jotka vaikutti muhun. Hyvällä tavalla. Ne ei muuta mitään mussa mulle vieraaksi, vaan päinvastoin inspiroi, kehittää, antaa. Innostaa luomaan, kokeilemaan, olemaan! Ihan vaan itseni kautta.

En tarkoita, etteikö toiset ihmiset voisi toimia inspiraation lähteinä ja innoittajina. En todellakaan. Mutta siinä vaiheessa, kun toiset vaikuttavat suhun siinä määrin että se alkaa lukkiuttaa omaa luovuutta, on ehkä aika pitää vähän taukoa. Mulla on just nyt sellainen olo. Oon niin täynnä vaikutteita ja haluja olla jotain ihan mihin tahansa suuntaan, että itse on hukassa. Pitää lakata olemasta näin vitun anteeksipyytelevä raukka ja tehdä jotain oikeasti omalta tuntuvaa. Ihailen taitavia ja luovia ihmisiä liikaa.

Lempifilosofini sanoin: Koskaan ei voi tulla täysin vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. ~Nuuskamuikkunen 

Ajattelin käydä lainaamassa lumikengät perjantaiksi ja kenkäillä Riisitunturille kameran kanssa. Tämänkin oivalluksen tarjosi sauna, kiitos siitä. Oon myös suunnitellu hankkivani poit, koska ne vaikuttaa sellasilta leikkikaluilta, että voisin vähän irrottautua ujostelusta niiden kanssa.

En jaksa enää olla niin iänikusen arka.

Sulka

Langat punoutuen kurottavat painajaiset kiinni, puhaltavat niistä hengen pois ja laskevat vapaiksi pieninä puhtaina sieluina. Sulkien huojunta vienossa tuulessa saattaa kohti paikkaa, jonne pahoilla unilla ei ole asiaa. Kaikkien Unien Tuolle Puolen.

Mulla on ruskea shaali olkapäillä, unen sieppaaja seinällä ja paidan etumuksessa, pitsiä alushousuissa ja Lappi sukissa. Korvissa soi ekstaasia. Kellossa alkaa näkyä myöhäisyyden merkkejä, mutta mussa ne ei yllättäen tunnu. Parin viime päivän ajan uni on ollut harvinainen vieras tässä kehossa, mutten nyt kaipaa sitä. Eniten kaipaan seuraa tälle aallonpituudelle, jolle oon nyrjähtäny viime aikoina. Tuntuu hiljaiselta ja nuutuneeltakin, ei riehakkaalta ja kuplivalta niin kuin yleensä. Kyllä sitäkin, mutta oleminen ja tekeminen, toteuttaminen, tuntuu nyt mukavemmalta kuin verbaalinen vaikuttaminen. Oon kuullut niin paljon satuttavia asioita viime aikoina, etteivät sanat tällä hetkellä tuota mulle iloa. Tekee mieli käpertyä itseen, moni asia vähän ärsyttää.

Oon tosi pettyny ihmisiin. Itteeni myös, koska en oo oikein osannu käyttää järkeäni huomaamaan oikeastaan itsestäänselviä asioita, jotka on ollu aivan mun silmien edessä. Turhauttaa ja vihastuttaa, miten joku voi olla niin kertakaikkiaan kusipäinen muita kohtaan. Suututtaa, vittu. 

Silti oon tuntenu paljon hyviäkin tunteita; lämpöä, lähentymistä, läheisyyttä, iloa, vapautumista, turvallisuutta, luottamusta, hyvyyttä, välittämistä. Kiitos näistä kaikista. Anteeksi myös teille, joille mulla ei oo riittäny tarpeeksi energiaa olla läsnä. Tekee mieli olla hetki vähän hiljempaa.

Viereen saa tulla.

Ps. Mut siepattiin tänään Varjoiseen Galleriaan kotimatkalla. Siellä olevista ihmisistä hehkui niin aito avoimuus ja lämpö, että se tuntui pakahduttavalta.

Tuntuu

Mulla on oranssit, villaisat sukat, raidalliset pöksyt ja keltainen paita. Pää on takussa ja olo lempeä. Istun violetilla matolla. Tulikärpäset tanssahtelevat takassa, puu paukahtaa. Koko muu maailma nukkuu. Mun silmiä nukuttaa myös vähän, muttei aivan tarpeeksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Eppuja tässä talossa, se on vaan oikein. Nämä seinät on vanhoja, ne on kuulleet kaikenlaista. Tänään ne on saaneet kuunnella mua ja mun kummallisia ajatuksia. Sfäärit ei olleet ihan odotetunlaisia, mutta parempia kuin ei mikään. Oon tyytyväinen.


Tuli mieleen yksi uusi vuosi, kuunneltiin punkkia ja naurettiin hurjasti. Taidettiin kaikki alkaa jollainlailla kasvaa siitä edespäin. 


Tuntuu siltä, että on ikävä selkää. Kulmakarvoja, huulia, otsan juonteita, korvalehtiä, niskaa, rintaa, vatsaa. Pää on täynnä, sydän tyhjää lyö. 


Laitoin Ismo Alangon discografian latautumaan. Ennoo koskaan kuunnellu kuunnellu Ismoa. Korjataanpa se nyt. Tuntui siltä.


Tuntuu, että oon oppinu jotain uutta läsnäolemisesta. Olemisesta itsestään. Että se on tärkeää. Ihmiset on haavoittuvaisia. Kaikki voi särkyä ihan milloin vaan. Kaikki häipyy, on vain nyt.