Mulla on ruskea shaali olkapäillä, unen sieppaaja seinällä ja paidan etumuksessa, pitsiä alushousuissa ja Lappi sukissa. Korvissa soi ekstaasia. Kellossa alkaa näkyä myöhäisyyden merkkejä, mutta mussa ne ei yllättäen tunnu. Parin viime päivän ajan uni on ollut harvinainen vieras tässä kehossa, mutten nyt kaipaa sitä. Eniten kaipaan seuraa tälle aallonpituudelle, jolle oon nyrjähtäny viime aikoina. Tuntuu hiljaiselta ja nuutuneeltakin, ei riehakkaalta ja kuplivalta niin kuin yleensä. Kyllä sitäkin, mutta oleminen ja tekeminen, toteuttaminen, tuntuu nyt mukavemmalta kuin verbaalinen vaikuttaminen. Oon kuullut niin paljon satuttavia asioita viime aikoina, etteivät sanat tällä hetkellä tuota mulle iloa. Tekee mieli käpertyä itseen, moni asia vähän ärsyttää.
Oon tosi pettyny ihmisiin. Itteeni myös, koska en oo oikein osannu käyttää järkeäni huomaamaan oikeastaan itsestäänselviä asioita, jotka on ollu aivan mun silmien edessä. Turhauttaa ja vihastuttaa, miten joku voi olla niin kertakaikkiaan kusipäinen muita kohtaan. Suututtaa, vittu.
Silti oon tuntenu paljon hyviäkin tunteita; lämpöä, lähentymistä, läheisyyttä, iloa, vapautumista, turvallisuutta, luottamusta, hyvyyttä, välittämistä. Kiitos näistä kaikista. Anteeksi myös teille, joille mulla ei oo riittäny tarpeeksi energiaa olla läsnä. Tekee mieli olla hetki vähän hiljempaa.
Viereen saa tulla.
Ps. Mut siepattiin tänään Varjoiseen Galleriaan kotimatkalla. Siellä olevista ihmisistä hehkui niin aito avoimuus ja lämpö, että se tuntui pakahduttavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti