sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Let's build an empire and see how it falls

Torstai: nopea olut, nice dreads man!, yhtäkkiä kolme uutta, hienoa ihmistä lisää tähän elämään. Living room society, monks with beer. Vaeltelua, täysikuu mukulakivikatujen yllä, eläväinen musiikki. Ystävällinen kerjäläinen. Poskia rasittava määrä hymyä, vatsalihaksia kramppaava määrä naurua. Puolen yön jälkeen halaukset ja hyvät yöt, nähdään taas.

Perjantai: kankea herääminen, velvollisuuksien hoito, edellisen illan seurauksena pitkät päiväunet. Lisää velvollisuuksia, kuten Barbeilla leikkimistä ja lautapelien pelaamista. Hengästyttävä treenituokio, transsitanssimusiikin jyske korvissa. Muutama pikainen viestin vaihto, minne mennään? Vaatteet niskaan, pikainen visiitti kulmakaupassa ja muovikassi puolillaan lasin kilinää. Vieras asunto, takkatuli, ikkunatluukut auki ja savuke palaa. How do you spell "Raappana?" Viinilasit, Argentiina, Puola, Mosambik, Kanada, Suomi, kaikki sulassa sovussa. Espanjankielisiä vitsejä, joita ei aivan ymmärrä. Silti naurattaa, punainen kangassohva tyynyineen upottaa. Heihei, oli mahtavaa tavata. Parrakkaita poskipusuja, pikisilmiä. Matkalla poliittista keskustelua, mikä maahanmuutossa mättää? Shisha, lämpö ja kolme aamuyöllä. Lisää yöntoivotuksia, nuku hyvin ja, niin, nähdään taas!

Lauantai: pitkät yöunet, astioiden kilinää keittiöstä. Joku soittaa CCR:ää, luultavasti. Kuulumisten vaihto, punavalkopilkullinen mekko. Mysliä ja raejuustoa. Pipo päähän, huivi kaulaan, kengät jalkaan ja kuulokkeissa Ismo Alanko. Bussin saa kävelemällä kiinni, ylämäkeen on keveä kulkea. Katusoittaja tummine silmineen ja kuulaine sävelineen, sormet kulkevat hang-rummun pinnalla soljuen. Heitän kolikon ja kiitän. Meksikolainen haluaa auttaa kameran kanssa, annan sen niin tehdä. Saan parempia kuvia nyt, kiitos ja hei. Greyfriarsin hautausmaa. Uskollisen ystävän muistomerkki, taas on pala kurkussa. Polkuja, uljaita kiviä, tarinoita. Näissä on ristikko ettei ruumiita varastettaisi. Kuvaan oranssiksi muuttuvaa vaahteraa, syksy tulee tännekin. Korukojussa harmaatukkainen, kirkassilmäinen mies koirineen. Pitelen koiraa hetken, mies käyttää vessaa. Saan hymyjä tuntemattomilta, näytän kai sympaattiselta silittäessäni koiraa korukojun vieressä. Valitsen sormuksen, sanon haluavani muistaa sinut. Mies kertoo tarinoita Etelä-Amerikasta, täällä on niin kovin kylmä. Hän on Ylämaasta. Korjaa sormusta, jotta se istuisi paremmin. Hyvästellään, kuulen miehen sanovan poispäin kulkiessani minusta kauniisti. Itkettää, ja hymyilyttää. 

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kaikki muuttuu mutta muuttukoon

Eilinen saapuminen ja koko päivä muutenkin kului hämmentyneissä väsymyshuuruissa. Helsinki-Kööpenhamina-Edinburgh -välillä sain nukuttua noin tunnin, jännitykseltä ei oikein malttanut. Itkin hiljaa taivaankannella, kun Skotlannin pinnanmuodot piirtyivät ensimmäistä kertaa koneen ikkunasta. Ajatus "tämä on nyt koti" taisi vihdoinkin iskostua, ja syvälle.

Ja siltä se nyt alkaa tuntuakin

Eilinen päivä on hieman sumun peitossa, koska olin no, niin väsynyt. Vietin silti paljon aikaa Alman kanssa, olen vieläkin positiivisesti järkyttynyt siitä miten hyvin tulimme heti toimeen. Lapsikokemukseni ovat niin vähäisiä, että on ihme, miten luonnollista tuon tyttösen kanssa on hengata. Illasta paskafiilis iski, hyvin suruisa sellainen. Eksyin kuuntelemaan musiikkia, jota ei pitäisi tällaisessa tilanteessa kuunnella (emotionaalisesti latautunutta näes). Nude by Radiohead, need I say more. Kuitenkin nukahdin hyvillä mielin, ja sama olotila jatkui kiireiseen aamuun - ensimmäinen kosketus täkäläiseen koulumaailmaan edessä siis. Smoothisti meni.

Tänään aamupäivällä matkalla Canonmillsistä Leithiin, down the roads of Broughton and Bonnington, pää kuhisi ajatuksia jotka vaativat päästä kirjoitettuun muotoon. Taisivat enimmäkseen kuitenkin jäädä  Smithiesiin viskilasin pohjalle uiskentelemaan. Olen ollut täällä nyt puolitoista vuorokautta, ja olen nähnyt niin paljon kaikkea. Skotlantilaiset ovat upeita tyyppejä, pistäydyin päivän aikana useissa putiikeissa ihan vain sen takia, että saa rupatella. Eräässä kaupassa, josta ostin myös nipun postikortteja (beware), sain juurta jaksain ruotia niin tukkani alkuperää, englannin taitoani, sitä "bloody euro"a, säätilaa kuin joulupukkiakin. Eräässä liikkeessä tahdottiin tietää, meneekö lävistykseni nenäluun läpi. Murteen takia ymmärsin ensin minulta kysyttävän mihin olen matkalla. Mene ja tiedä...

Ensimmäinen aamiaiseni vieraalla maaperällä on pakko kirjoittaa muistiin, koska niin hyvää mysliä en uskonut olevan olemassakaan. "Homemade granola with fresh strawberries and whipped cream". Ah.

Osa ihmisistä tuntuu kuvittelevan, että "huora" on jotenkin todella runollinen sana. Huorittelu runoissa on tekotaiteellista.

Huomenna aion juosta pitkän lenkin kanaalin vartta pitkin. Ja käydä ottamassa reiän.

Voisin käyttää koko yön sekalaisten hajatuksenpätkien taltiointiin. Mitään kokonaista, ehjää tai järkevää en nyt saa päästäni ulos. Itsellenihän minä vain. Mutta, nyt, enemmän kuin koskaan, tuntuu tältä: jokainen uusi päivä on seikkailu.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Rollin' like a boss @ Hki-Vantaa

Tässä olen, enkä muuta voi. Vähää vaille neljää aamulla, omassa seurassani lentäkentän hienoisessa kuhinassa. Kofeiini pitää silmäluomet toisistaan erillä vaikka hetkeksi kyllä tekisi mieli nukahtaa. Kolmen tunnin päästä pitäisi nousta siiville ja ottaa suunnaksi Kööpenhamina, ja 11:10 paikallista aikaa ensimmäiset tassuttelut Skotlannin kamaralla.

Vietin hyvää aikaa Helsingissä, puistoillen ja tutustuen. Ihastellen ja hämmästellen. Etsittiin puistopiknikillä paikkaamme auringossa ja löydettiin se. Katsottiin, miten kamapäät kusivat puistonpenkeille ja tonkivat roskiksia tennarinpohjat vilkkuen.

Olen onnellinen siitä, miten upeita ihmisiä elämääni on vain taas kerran tullut lisää. Ja näin lähdön kynnyksellä, ensimmäinen näkeminen ja samalla viimeinen ainakin yhdeksään kuukauteen. Tuntuu, että sellainen todella opettaa arvostamaan toisia. Kun Tärkeiden läsnäolo ei olekaan itsestäänselvyys, tuntuu heidän olemassaolemisensa entistäkin suuremmin. Vaikka lähteminen, eroaminen, on riipivää, en ole surullinen sillä tavalla. Ei itketä eikä ahdista, sillä tiedän, että kyllä ne siellä on. Kun tulen takaisin, ne on.

Aina se mukana kulkee, vaikka se jäisi taa.

Pienenä toivoin aina, että mulla olisi isosisko, tai isoveli. Nyt olen löytänyt sellaisia, siskoja ja veljiä. Kauniita sieluja.

Mua jännittää. Miten tuun pärjäämään, löydänköosaankoriitänkö ja liibalaabalai. Tämä jännitys on onneksi sellaista hyvänlaatuista, ei lamaannuttavaa. On ihan tavallista tuntea näin täysin uusien olosuhteiden edessä, annan siihen itselleni luvan. Olla pikkuisen epävarma, että osaa olla tarkkana. Sen ei kuitenkaan saa antaa päästä niskanpäälle, enkä aiokaan. Aion olla rauhallinen ja niin varma kuin vain osaan. Tehdä parhaani, löytää kodin sieltä missä kulloinkin olen.

Kuuntelen musiikkia, jolla on sen kanssani jakaneelle ja minulle joka sen vastaanottaa, merkitystä. Lentokenttäkahvila alkaa vetää puoleensa unisia kanssamatkustajia, tiskin takana työntekijät vaihtavat vuorosta toiseen ja mutisevat vaikeasta herätyksestä. Hieman tunnen kateutta penkeillä pitkin pituuttaan makaavia nukkuvia kohtaan, saisinpa minäkin unen päästä otteen. Mutta no, päässä hyörii kuitenkin niin paljon kaikenlaista, ettei nyt jouda.

-----

Tämä on Sinulle. Minä rakastan Sinua. Anteeksi. Tuntui vähän, kaikelta. Liian paljon entiseltä, niin paljon, että nykyisyys unohtui. Vaikka kaikki on aina tässä, kaikki on aina nyt.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Minun on tarpeellista valvoa koko maanantain vastainen yö. On myös tarpeellista nousta lentokoneeseen ja painua vittuun täältä.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Olet tässä/du är här/you are here

Nyt minä lähden, enkä kysy lupaa.

Vietin ihanan viikonlopun Rovaniemellä ja sain elämääni uuden upean ihmisen. Yhden lisää, jota ikävöidä. Metsäretki, johon sisältyi paljon pieniä suuria asioita, hoksaamista. Nauruja ja hymyjä paljon, kapuamista korkealle ja kertakaikkista pakahtumista elämän hienouteen. Miten se jaksaakin aina yllättää.

Juna-asemalla haikeat hyvästit, menolippu taskuun ja menoksi.

On huikeaa huomata miten ihmiset täydentävät toisiaan. Ensimmäisestä katseesta, halauksesta sen jo huomaa, miten toisen voi uskaltaa päästää osaksi itseään. Sen on rikkautta, tällä hetkellä tuntuu kuin olisin rikkaampi kuin koskaan, sydän täynnä puhdasta kultaa. Olen saanut viime aikoina osakseni niin paljon lämpöä, että itkin sitä. Perjantaina, viimeisen työpäiväni päätteeksi pato tulvi vihdoin yli ja kävelin tutun ylämäen kyyneleet silmissä. Onneksi, sillä samalla tuntui kuin viimeisetkin kahleet olisivat murtuneet. Olen vapaa.

Huone numero 16 jäi huokailemaan tyhjyyttään, kun suljin oven viimeistä kertaa. Miten kolme vuotta soljuivatkaan ohitse iloinee ja suruineen omasta turvapaikasta käsin, miten paljon on saanut oppia ja kasvaa, olla turvassa. Siitä turvallisuudesta olen joutunut repimään itseäni irti, jättämään jäähyväisiä ja katsomaan kyynelsilmäisiä ihmisiä omilla vastaavanlaisillani. Kaikkein lähimpien katseessa on ollut sellaista tuskaa, jota en ole koskaan kuvitellut kenenkään voivan minun vuokseni tuntemaan.

Tuntuu puhtaalta. Olen hoitanut kaiken niin hyvin kuin vain voin, mikään ei kaiherra. Haikeus vain, mutta sen annan olla niin kuin on. Se tulee olemaan osa minua kunnes tulen takaisin, ja silloinkin se on jo varmasti muuttanut muotoaan.

Metsien vilistessä ohi, nojaan leukaani kämmentäni vasten ja suljen silmät. Välillä tahtoisin revetä hillittömään nyyhkytykseen, välillä nauraa ja hihkua. Tyydyn hymyilemään itsekseni, muistelemaan menneitä ja haaveilemaan tulevasta.