Olet tässä/du är här/you are here

Nyt minä lähden, enkä kysy lupaa.

Vietin ihanan viikonlopun Rovaniemellä ja sain elämääni uuden upean ihmisen. Yhden lisää, jota ikävöidä. Metsäretki, johon sisältyi paljon pieniä suuria asioita, hoksaamista. Nauruja ja hymyjä paljon, kapuamista korkealle ja kertakaikkista pakahtumista elämän hienouteen. Miten se jaksaakin aina yllättää.

Juna-asemalla haikeat hyvästit, menolippu taskuun ja menoksi.

On huikeaa huomata miten ihmiset täydentävät toisiaan. Ensimmäisestä katseesta, halauksesta sen jo huomaa, miten toisen voi uskaltaa päästää osaksi itseään. Sen on rikkautta, tällä hetkellä tuntuu kuin olisin rikkaampi kuin koskaan, sydän täynnä puhdasta kultaa. Olen saanut viime aikoina osakseni niin paljon lämpöä, että itkin sitä. Perjantaina, viimeisen työpäiväni päätteeksi pato tulvi vihdoin yli ja kävelin tutun ylämäen kyyneleet silmissä. Onneksi, sillä samalla tuntui kuin viimeisetkin kahleet olisivat murtuneet. Olen vapaa.

Huone numero 16 jäi huokailemaan tyhjyyttään, kun suljin oven viimeistä kertaa. Miten kolme vuotta soljuivatkaan ohitse iloinee ja suruineen omasta turvapaikasta käsin, miten paljon on saanut oppia ja kasvaa, olla turvassa. Siitä turvallisuudesta olen joutunut repimään itseäni irti, jättämään jäähyväisiä ja katsomaan kyynelsilmäisiä ihmisiä omilla vastaavanlaisillani. Kaikkein lähimpien katseessa on ollut sellaista tuskaa, jota en ole koskaan kuvitellut kenenkään voivan minun vuokseni tuntemaan.

Tuntuu puhtaalta. Olen hoitanut kaiken niin hyvin kuin vain voin, mikään ei kaiherra. Haikeus vain, mutta sen annan olla niin kuin on. Se tulee olemaan osa minua kunnes tulen takaisin, ja silloinkin se on jo varmasti muuttanut muotoaan.

Metsien vilistessä ohi, nojaan leukaani kämmentäni vasten ja suljen silmät. Välillä tahtoisin revetä hillittömään nyyhkytykseen, välillä nauraa ja hihkua. Tyydyn hymyilemään itsekseni, muistelemaan menneitä ja haaveilemaan tulevasta.

Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Tänään rauhaton haluaa olla rauhassa. Ovelle koputellaan, muttei tee mieli avata.

Haluaisin hirveästi kirjoittaa jonkinlaisen matkakertomuksen viime aikojen kulkemisista, mutta siihen ei ole energiaa. Mustakantiseen kirjaan on tosin ilmestynyt ajatuksia - omia ja muiden.


Pyrkiä ymmärtämään syvästi.


Et ole erillinen olento. Olet yhtä auringon, maan, ilman kanssa. Sinulla ei ole elämää. 
Sinä olet elämä.


Toisesta voi välittää, toista voi rakastaa loputtomiin. Mutta kaksi ihmistä luo välilleen tilan, tilanteen, joka voi muuttua sietämättömäksi. Ehkä siitä on kyse? Kokeile siipiä.


kuohussa kosken karhea poski
harvaja nurmi puskien kevättä
kasvaa silmissä olen sokea

Luonto opettaa olemaan hiljaa, jos et tyrkytä sille jatkuvaa ajatusten virtaa. Luonnon kohtaaminen saa syvyyttä, kun havannoit sitä tuolla tavalla, nimeämättä kaikkea.


Eilistä ei enää ole
huominen ei ole vielä tullut
on vain tämä hetki.


Puhu muista selän takana hyvää.


Olen tyhjä - en ole rikki 


Sytytä valot, tanssi hiljaisuudessa.


Junan vessan peilistä katsoo väsynyt ja pieni minä. Sillä on tukka monessa solmussa, tummuus silmien alla ja mielessä. Se harjaa hampaat kolmatta kertaa ilman syytä. Ravintolavaunussa puoli seitsemän aikaan se nauraa railerityöntekijän kanssa olosuhteille ja kuulee tosiasioita elämästä. Silmiä ei paina enää niin.


Nyt sillä on hehkuva salaisuus ja kirkkaat silmät.

Ajatuksia, juttuja, ajatusjuttuja

Nykyisin mua hävettää paljon vähemmän kuin ennen. Oon käyttänyt hyvin suuren osan elämästäni itseni häpeämiseen. Milloin oon liian tuommonen, milloin liian tämmöinen. On tuntunut siltä, että omaa olemistaan pitää jotenkin pyytää anteeksi. Pitää pyytää alitajuisesti lupa. Uskallanko, voinko?

Uskallan. Voin. Saan.

Harmittaa silti, että se ei vaan mee pois. Sen vaikutus on heikompi, mutta silti - en uskalla vieläkään antaa itestäni kaikkea mitä mulla ois annettavaa. Käännyn sisäänpäin, oon hiljaa ja mietin, että hittoku vaan uskaltais. Mulla on ainainen identiteettikriisi, oon aina halunnut olla joku toinen. En osaa enää tosin määritellä millä tasolla - henkisesti oon ymmärtänyt, että oikeastaan me ollaan kaikki samanlaisia, jos ulkokuori riisutaan pois. Pohjimmiltaan samat pelot, halut ja toiveet. Se miten ne ilmenee, riippuu omasta suhtautumista. Mutta deep down we're all the same.

Oikeasti en ole yhtään varma tästä, mutta nyt tuntuu siltä. Ajatus on lohdullinen.

Nyt on neljäs päivä muualla. Useita aurinkoisia tunteja on vierähtäny sulkakoristeisen pyörän selässä kiitäen teillä, jotka aiemmin ovat jääneet tutkimattomiksi. Tunteja on kulunut myös kirjaston hiljaisuudessa, sekä satamissa tervantuoksussa, lokkien äänien ympäröimänä. Muhun tuli kevät ja ostin oransseimman takin minkä löysin, oon siitä ihan mielissäni.

Oon hymyilly ihmisille kaupungilla. Osa on hymyillyt takaisin, osa rypistänyt otsaansa, osa pysynyt ilmeettöminä. Ilmeettömyys tuntuu ikävimmältä.

Mulla on vähemmän hiuksia kuin pitkään aikaan ja keveä mieli.

Haluaisin sanoa paljon enemmän, mutten tiedä mitä. Mitä sä mietit?

Tekee mieli tupakkaa. Poltan vain lautantaisin jos oon humalassa, mutta nyt tuli sellainen olo.

Kuuntelen samaa biisiä neljättä kertaa peräkkäin. Broken Bellsin October on mitä parhain tuotos.

Voisin nukkua aamuisin pidempään, mutten osaa enää sitten kun oot lähtenyt. Iltaisin nukahdan varhain, seikkaileminen uuvuttaa.

So long, and thanks for all the fish.

Minä

Tykkään jutella ja nauraa ja olla hiljaa. Tykkään halata ja sanoa ja jättää sanomatta, ujostella ja möläytellä. Nolostun ajoittan mutta annan sen myös mennä ohi omalla painollaan. Mulla on kumma huumori ja hassut sanat, leviä puhe myös. Sulta saattaa jäädä kuulematta aika paljon asioita joita sanon, koska mun ääni on kuulemma aika pieni. Se ei enää haittaa, koska siitä on tullu osa mua. Joudut kuuntelemaan tarkasti. Joskus nolotti.

Oon ajoittain aika vittumainen, mutta osaan olla myös ihana. Oon ajoittain aika ihana, mutta osaan olla myös vitttumainen. En pidä kaikista, mutta vaikutan siltä kuin pitäisin. Osaan peittää puolia itsestäni pelottavan taitavasti. Mutta voit luottaa siihen, että huomaat kyllä kun oikeasti välitän. Sitä mä en peittele.

Viihdyn helpolla. Mitään ei tarvitse, mitään ei oo pakko. Tykkään seikkailla ja kokea suuria tunteita, mutta se ei oo välttämättömyys. Saan hiljaisuudesta paljon irti, riippuen sen laadusta. Se taas riippuu hyvin paljon myös susta.

Oon hyvä huomaamaan asioita, mutta joskus saatan kävellä silmät kiinni. Saatat joutua töytäisemään mut pois suojatieltä punaisten valojen aikaan, kun oon huomannut jotain väärään aikaan väärässä paikassa. Törmäilen oviin ja olen hölmö.

Mulle lämpö on tärkeää. Sä voit sanoa mitä vaan, mutta jos et toteuta sitä käytännössä, on se yhtä tyhjän kanssa.

Haluaisin osata vapautua. Olla mussa, olla sussa, just niin kuin pitääkin.

Mulla on asioita, joista en halua kertoa sulle itse. Mutta jos kysyt, kerron mielelläni. Multa pitää kysyä. Sanon suoraan, en valehtele. Sen taidon oon oppinu ihan hiljattain, sanomaan asiat niin kuin ne on. Oon huomannu kiertelyn turhuuden, turhauttavuuden myös. Haluan osata suoruuden jalon taidon nykyistä paremmin, kuitenkin toista koskaan loukkaamatta.

On tärkeää osata olla vapaa riistämättä samaa oikeutta toiselta.

Ja kyllä. Olen!

Luonnosta

Oon nyt ollu muutaman päivän kipeänä, eli toisinsanoen viettäny naurettavan paljon aikaa sisällä, kattonu suurimman osan lempileffoista läpi x:n kerran ja juminu netissä. Telkkariakin on tullu katottua, kun se täällä kotona on oikeastaan jatkuvasti päällä. Muuhun ei energiaa oikein oo riittänytkään.

Ja. Tää on aiheuttanu mussa ihan mielettömästi turhautumista. Mitä mielihyvää siitä saan, että selaan samat foorumit ja sivustot sadatta kertaa läpi päivän aikana ihan vaan saadakseni todeta, ettei tästä tosiaankaan irtoa mitään merkityksiä mulle. Se tuntuu vaan jumiuttavalta ja tylsistyttävältä, ei yhtään inspiroivalta. Nimenomaan inspiraatiota oon joskus koittanu medioiden äärestä ettiä, toisten ihmisten jutuista ja oivalluksista.

Mutta siis. What the fuck? Ei vaan toimi niin. Mun sisäiset, no, "luovuuskanavat" tuntuu olevan ihan tukossa, koska vaikka vietänki suht paljon aikaa yksin, en silti oon keskenäni. Joku, ihan kuka tahansa anonyymi on medioiden kautta koko ajan muhun yhteydessä, vaikuttamassa, muokkaamassa, laittamassa virikkeitä ja omia ideoitaan tyrkylle. Se on alkanu tuntua musta epämiellyttävältä. Muhun vaikutetaan. Koko ajan.


En mä halua vaikuttua. Haluan taas osata luoda itse, päästää ulos asioita mun sisältä sellaisenaan, ilman, että ne on kulkenu filtterin läpi. Sillä mä meinaan mulle ominaista ajatuskulkua "näyttäiskö/kuulostaisko/tuntuisko tää sen ja sen mielestä hyvältä, miten se ja se tekis tän paremmin/huonommin/omalaatusemmin". Tahon ajatella ainoastaan miltä se musta näyttää/kuulostaa/tuntuu. Oon tosi alistuvainen toisinaan ja se näkyy kaikessa mun vähänkään luovassa tekemisessä. Ne ei näytä eikä tunnu multa. Onko se mikään ihme etten oo piirtäny tai kirjottanu mitään kunnollista hyvin pitkään aikaan, vaikka kummastakin tekemisen muodosta paljon nautinki.


Nämä fiilikset sai vahvistuksia kun uskaltauduin aiemmin tänä iltana lyhyelle lenkille. Näin kaksi jääräpäistä tikkaa kaivertamassa koloja valotolppiin, harakan kantamassa kokoonsa suhteutettuna liian raskasta oksaa, ketunpolun, melkein pituisiani jääpuikkoja, jänisten kirmailun jäljet hangella. Kylmä ilma tuntui tunkkaisuuteen tottuneilla kasvoilla kirpeältä. Mulle tuntematon-ääniset linnut kiljahteli metsässä. Näistä havainnoista kaikki oli sellaisia, jotka vaikutti muhun. Hyvällä tavalla. Ne ei muuta mitään mussa mulle vieraaksi, vaan päinvastoin inspiroi, kehittää, antaa. Innostaa luomaan, kokeilemaan, olemaan! Ihan vaan itseni kautta.

En tarkoita, etteikö toiset ihmiset voisi toimia inspiraation lähteinä ja innoittajina. En todellakaan. Mutta siinä vaiheessa, kun toiset vaikuttavat suhun siinä määrin että se alkaa lukkiuttaa omaa luovuutta, on ehkä aika pitää vähän taukoa. Mulla on just nyt sellainen olo. Oon niin täynnä vaikutteita ja haluja olla jotain ihan mihin tahansa suuntaan, että itse on hukassa. Pitää lakata olemasta näin vitun anteeksipyytelevä raukka ja tehdä jotain oikeasti omalta tuntuvaa. Ihailen taitavia ja luovia ihmisiä liikaa.

Lempifilosofini sanoin: Koskaan ei voi tulla täysin vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. ~Nuuskamuikkunen 

Ajattelin käydä lainaamassa lumikengät perjantaiksi ja kenkäillä Riisitunturille kameran kanssa. Tämänkin oivalluksen tarjosi sauna, kiitos siitä. Oon myös suunnitellu hankkivani poit, koska ne vaikuttaa sellasilta leikkikaluilta, että voisin vähän irrottautua ujostelusta niiden kanssa.

En jaksa enää olla niin iänikusen arka.

Hetkessä on hyvä elää

Olen tässä, enhän pääse tästä poiskaan


Mullon ollu hetkiä tänään. Oon havannoinu asioita tavallista enemmän, on jollainlailla herkistynyt olo kaikelle. Menin parvekkeelle katselemaan lumisadetta, hiutaleet olivat laakeita ja painavia, hitaita. Tuntui tosi selvästi, että joka puolella on elämää. Rivitalojen harmaiden seinien sisällä, lumen alla, puiden rungoissa, ikkunoiden takana, pääni yläpuolella, ilmassa, kaikkialla. 


Kaikkialla ihmiset tuntevat samoja tunteita kuin mä, joka hetki tunnetaan iloa, surua, rakkautta, vihaa, odotusta, tyyneyttä. Moni jakaa samoja pelkoja, toiveita, ajatuksia ja haaveita. Oma läsnäoloni tässä hetkessä ei kuitenkaan vaikuta juuri mihinkään. Oon vaan olemassa, teen omia juttujani ja muut myös. On mukavaa oivaltaa, että mulla on oma paikkani tässä mielettömän kokoisessa kaikkeudessa, jonka sisällä voin toteuttaa itteäni ja elämääni parhaaksi näkemälläni tavalla. Kukaan muu ei voi juuri sitä koloa täyttää, koska se on just mun muotoinen ja kokoinen. Siitä näkökulmasta jokainen katsoo maailmaa, omalta paikaltaan. 


Melankolia on ollu mun melko hyvä ystävä viimeaikoina. Musta kuitenkin tuntuu, että me aletaan pikkuhiljaa etääntyä. Ei soitella enää edes niin usein, ja enpä oo enää nähnyt sen hammasharjaakaan omani vieressä. Sen sijaan oon lähentynyt uudelleen vanhan tuttuni Innostuksen kanssa. Siinäpä vasta tyyppi, jonka kanssa viihtyy aina. Ollaan oltu yhdessä luovia ja keksitty kaikkea kivaa kesää varten, ja kevättä varten sellaisia asioita, jotka sitten mahdollistaa kesän huvitukset.


Liimailin kuvia seinälle. Asunto on siisti ja tuoksuu puhtaalle, ikkuna on ollut koko päivän auki. Toivottavasti en palelluttanut kämppikseni viherkasveja.


Jännittävää.