Luonnosta

Oon nyt ollu muutaman päivän kipeänä, eli toisinsanoen viettäny naurettavan paljon aikaa sisällä, kattonu suurimman osan lempileffoista läpi x:n kerran ja juminu netissä. Telkkariakin on tullu katottua, kun se täällä kotona on oikeastaan jatkuvasti päällä. Muuhun ei energiaa oikein oo riittänytkään.

Ja. Tää on aiheuttanu mussa ihan mielettömästi turhautumista. Mitä mielihyvää siitä saan, että selaan samat foorumit ja sivustot sadatta kertaa läpi päivän aikana ihan vaan saadakseni todeta, ettei tästä tosiaankaan irtoa mitään merkityksiä mulle. Se tuntuu vaan jumiuttavalta ja tylsistyttävältä, ei yhtään inspiroivalta. Nimenomaan inspiraatiota oon joskus koittanu medioiden äärestä ettiä, toisten ihmisten jutuista ja oivalluksista.

Mutta siis. What the fuck? Ei vaan toimi niin. Mun sisäiset, no, "luovuuskanavat" tuntuu olevan ihan tukossa, koska vaikka vietänki suht paljon aikaa yksin, en silti oon keskenäni. Joku, ihan kuka tahansa anonyymi on medioiden kautta koko ajan muhun yhteydessä, vaikuttamassa, muokkaamassa, laittamassa virikkeitä ja omia ideoitaan tyrkylle. Se on alkanu tuntua musta epämiellyttävältä. Muhun vaikutetaan. Koko ajan.


En mä halua vaikuttua. Haluan taas osata luoda itse, päästää ulos asioita mun sisältä sellaisenaan, ilman, että ne on kulkenu filtterin läpi. Sillä mä meinaan mulle ominaista ajatuskulkua "näyttäiskö/kuulostaisko/tuntuisko tää sen ja sen mielestä hyvältä, miten se ja se tekis tän paremmin/huonommin/omalaatusemmin". Tahon ajatella ainoastaan miltä se musta näyttää/kuulostaa/tuntuu. Oon tosi alistuvainen toisinaan ja se näkyy kaikessa mun vähänkään luovassa tekemisessä. Ne ei näytä eikä tunnu multa. Onko se mikään ihme etten oo piirtäny tai kirjottanu mitään kunnollista hyvin pitkään aikaan, vaikka kummastakin tekemisen muodosta paljon nautinki.


Nämä fiilikset sai vahvistuksia kun uskaltauduin aiemmin tänä iltana lyhyelle lenkille. Näin kaksi jääräpäistä tikkaa kaivertamassa koloja valotolppiin, harakan kantamassa kokoonsa suhteutettuna liian raskasta oksaa, ketunpolun, melkein pituisiani jääpuikkoja, jänisten kirmailun jäljet hangella. Kylmä ilma tuntui tunkkaisuuteen tottuneilla kasvoilla kirpeältä. Mulle tuntematon-ääniset linnut kiljahteli metsässä. Näistä havainnoista kaikki oli sellaisia, jotka vaikutti muhun. Hyvällä tavalla. Ne ei muuta mitään mussa mulle vieraaksi, vaan päinvastoin inspiroi, kehittää, antaa. Innostaa luomaan, kokeilemaan, olemaan! Ihan vaan itseni kautta.

En tarkoita, etteikö toiset ihmiset voisi toimia inspiraation lähteinä ja innoittajina. En todellakaan. Mutta siinä vaiheessa, kun toiset vaikuttavat suhun siinä määrin että se alkaa lukkiuttaa omaa luovuutta, on ehkä aika pitää vähän taukoa. Mulla on just nyt sellainen olo. Oon niin täynnä vaikutteita ja haluja olla jotain ihan mihin tahansa suuntaan, että itse on hukassa. Pitää lakata olemasta näin vitun anteeksipyytelevä raukka ja tehdä jotain oikeasti omalta tuntuvaa. Ihailen taitavia ja luovia ihmisiä liikaa.

Lempifilosofini sanoin: Koskaan ei voi tulla täysin vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. ~Nuuskamuikkunen 

Ajattelin käydä lainaamassa lumikengät perjantaiksi ja kenkäillä Riisitunturille kameran kanssa. Tämänkin oivalluksen tarjosi sauna, kiitos siitä. Oon myös suunnitellu hankkivani poit, koska ne vaikuttaa sellasilta leikkikaluilta, että voisin vähän irrottautua ujostelusta niiden kanssa.

En jaksa enää olla niin iänikusen arka.