Kolme on puu hoolla

En oo nukkunu viikkoon
en saa ilmaa
lamppu lamppu kaikki vaan junnaa
ja sitten vielä tuo naama
mitä siellä oikeen aatellaan
kirjaimista ei ota selvää
ja just äsken taisin sanoa
että mä tarkoitin
onko nuo silmät ees mun

Uuuuuuuuuuuh. 3:15 on aika paha. Paha aika. Katselen vaaleanpunaisuuden viekkaan hiljaista hiipimistä taivaanrannan takaa lakea kohti eikä haittaa yhtään. Junassa nukutut tunnit imaisivat uneliaisuuden näistä hetkistä jonnekin valtion rautateiden ruostuneiden kiskojen väleihin. Jääköön sinne mokomat, minen teitä kaipaa. Kiskojen kirskunnasta löysin itseni ajatusteni keskeltä, liikkumatta. Kiihkoisia ja poukkoilevia ne, rauhaisana minä niiden ympäröimänä.


Tekaisin kymmenessä minuutissa Aikaisen-aamun-munattomia-muttei-hengettömiä lättyjä. Täysjyvävehnäjauhoja, seesaminsiemeniä, hunajaa, himalanjasuolaa, maitoa, auringonkukkaöljyä, vettä. Ai niin ja kanelia! Muistapa tuo.  


Kuuntelen vaikean haikeita lauluja sama tunne rinnassa. Niskassa, selässä, lapaluiden välissä, sormenpäissä. Haluaisin osata soittaa kitaraa ilman opettelua. Haluaisin vain tarttua sen kaulaan, juoksuttaa sormia kielillä mitään ajattelematta ja sävelet syntyisivät itsestään. Näin muuten sellaista untakin eräs hämyisä yö. Mitä riemua on taidosta jonka eteen ei ole nähnyt vaivaa? Onko hienompaa, palkitsevampaa osata jotain ankaran harjoittelun tuloksena vai luonnostaan?


Kysyttiin mielipidettä kuolemasta. Hämmennyin kysymyksen asettelusta, koska ei mulla ole mielipidettä siitä. On ajatuksia ja tunteita, joita se herättää, kylläkin. Siltä ei voi odottaa eikä vaatia mitään, se tulee kun tulee riippuen ja riippumatta siitä mitä itse tekee.


Nielaisin muutaman suolaisen pisaran. Vastaanotin, vastaan - otan. Otin vastaan. Vastaa - OTA. Vastuunkin otin.


En halua mitään ja haluan kaiken. En halua ketään ja haluan sinut.

Sisäinen solarium

Hilipasinpa sitten Jyväskylässä mutkan. Tiistai-iltana harhailin pitkin kaupunkia kartan ja navigaattorin kanssa koittaen löytää naurettavan helpossa paikassa olevaa, naurettavan ruttuista hotellinrähjää. "Joo tota öö meillei vielä sit kuulu toi aamupala tohon niinkö öö huoneen hintaan niinku et eikai se niinku haittaa niinku öö? Öö?" artikuloi vastaanottovirkailija minulle näinkin selvästi. Melkein tunnistin sen suomenkieliseksi puheeksi mutta vähän vajaaksi jäi.

Eilen aamulla heräilin aivan hyvillä mielin tarpeettoman aikaisena ajankohtana ja kävelin noin sata kilometriä yliopistolle. Siellähän olikin jo aulallinen hyvin orientoituneita ja ennen kaikkea päättäväisen näköisiä toveriopiskelijoita. Kiusaus tehdä 180 asteen käännös ulko-ovella ja kipittää helvettiin koko rakennuksesta meinasi kasvaa tarpeettoman suureksi, mutta kestin sen. Itseasiassa kiusaus olla menemättä koko kokeeseen oli  kuiskinut seireenimäisiä sulosäveliään korvaani jo koko Rovaniemen ja Jyväskylän välisen, yhdeksän ja puolituntisen matkan. Toisaalta lopputuloksen kannalta taisi olla ihan sama, mitä tein.

Vietin Jyväskylässä hyvää aikaa. Koitin yllättävän huonolla menestyksellä liftata Kuopioon. Puolentoista tunnin ja useamman kuin sormin ja varpain laskettavan määrän tööttäyksiä, peukutuksia ja mulkaisuja jälkeen luovutin. Eijjaksa eikä aina nappaa. Harmittaa, että hieno kyltti meni kyllä vähän hukkaan.

Pienen tappiomielialan vallitessa lohduttauduin Ekolon maustehyllyä imppaamalla ja ostamalla Jouni Hynysen Karjalaisen ruletin matkalukemiseksi. Vastapainoksi hassasin rahojani myös Paulo Coelhon Alkemistiin, ettei intellektuellikompleksi iskisi päälle.

Iskihän se. Mutta hyvät naurut sain, ainakin. Eikä syynä ollut ainoastaan Hynysen "huumori" vaan lisäksi Jyväskylä-Kuopio pikavuoron bussin ilmapiiriä sulostutti takapenkin kaiffari, joka niska tuhannen mutkalla ja suu ammollaan, kuola rinnuksia pitkin valuen kuorsasi ihanan raikuvasti puolet matkasta. Ihmiset ♥

Ja niin. Nytpä sitten olen tässä, odottelen puhelimen latautumista ja lähden kohtapuoliseen seikkailemaan jonnekin. Kotoa on tullut yksi ja itseasiassa toinenkin hyvin uhkaavanpuoleinen kysely mahdollisesta paluuajankohdastani, joka on aina liian myöhään. Ei ole hyvä tämä harhailu perhesovun ylläpidon kannalta.

Tänään:

aikainen herääminen ja puuroa
töitä, asiakaspalvelemattomuutta ja hassuttelua
ylioppilaskirjoitusten tulokset ja pienehkö riemastus
AURINKOAURINKOPLAAPLAAPLAA
koripalloa hupsujen poikien kanssa
sain kuulla kuulostavani Myyrältä (siltä joka seikkailee siinä vanhassa animaatiosarjassa)
muikeita hengailuhetkiä parvekkeella kera toverin, kummallisia kurkkuääniä ja hyttynen
yhteenkuuluvuusfiiliksiä, "kaikki on hassua" ja vitusti musiikkia, hyvää sellaista
pienesti ihmettelyä ja huolestumistakin, mutta vain vähän.

Tänään (tai siis eilen) mulla on ollut hyvä meininki. Myöhemmin tänään aion olla humaloitunut. Ookoo!

Tahtoisin jumittua kanssasi hissiin
katsoa vaivaantuisitko
oisko susta seikkailijaksi

Evil hippie sock revenge

Hyvää sunnuntaita kansalaiset ♥

Onnea on herätä aamulla ilman että koira huomaa ja katsella sen rauhaisaa unta auringonläikässä. Kun tietää, että on olemassa yksi pieni, pörröinen, lämmin ja tuhiseva tyyppi joka rakastaa sinua kaikista eniten maailmassa, ei voi kuin hymyillä itsekseen tyynyynsä ja olla onnellinen vähän kaikesta.

Oon tänään fiilistellyt maailmaa vähän eri vinkkelistä. Touhuillut paljon, ottanut tämän yleensä sään todellisesta tilasta riippumatta sumuisen, tyhmän, harmaan, ankean, ärsyttävän, rasittavan, turhan ja kaikenkaikkiaan viikonpäivistä maanantaita lukuunottamatta vittumaisimman haasteena ja seikkailuna. Eilen en muista mitä tein (paitsi seikkailin ihanaisen Toisen puoliskoni kanssa, kiitos kun olet bejb) mutta tänään on ollut hyvä meininki.

Lukemista (Hugh Laurie - Järein asein), neulomista (graffiti), lenkkeilyä (ja SMG), jutustelua (ja suunnittelua!), yllättävä viesti (Hyvyyksiä päivääsi), pyöräilyä (ja rauhallinen lepohetki laiturilla), kohta myös saunomista ja pieni ninjailureissu.

Tajusin, että näennäisestä rasittavuudestaan huolimatta mulle tulee varmasti ikävä asuntolaelämää. Missä muualla voi pysähtyä kuuntelemaan kun kanssa-asuja soittelee Marion tunnaria banjolla, niin kuin juuri äsken kävi? Aivan, ei niin missään!

Otsikko liittyy tähän siten, että musiikkivalikoima on ollut täysin tsaikedelik trääns -painotteinen. Kyllä mää vaan tykkään.

Poukkoilua, hakemista, harhailua. Poimintoja mielestä ja kielen päältä, korvien välistä kirjaimiksi.

Puuro on parasta. 

Sadepäivän ihminen

Aloitin tänään (eilen, hups) postipatena iskän renkaanjäljissä. Vaikka ihan varmasti pienenä vannoin käsi Aku Ankan taskarin yllä etten koskaan ala niihin hommiin! Hyvin meni, toivottavasti menee maanantainakin.

Näin pöllön - oli näin lähellä etten joutunut irroittelemaan sitä tuulilasinpyyhkijöistä. Ressukka sukelteli turhan lähellä maantietä.

Sain yllätysvieraan, josta oli myös yllättävän vaikea päästä eroon. Oon kuulemma paras terapeutti ikinä.

Kävin itsekin vierailulla, Muumitalossa nimittäin. Tee, sympatia ja hassut nikotukset olivatkin tarpeen, tuota tyttöä kerkesikin olla jo ikävä. ♥

Luin Haruki Murakamin Norwegian Woodin loppuun. Pitkästä aikaa väkevän lämpimästi kirjoitettu kirja, joka oikeasti imaisi mukaansa nimim. "vielä-yksi-sivu -syndrooma". Huomenna voisin aloitella Hugh Laurien Järein asein- opuksen. Ihan vaan koska Hugh! Salille aion myös, hajottaa kovasti ja kroppa tuntuu tyhmältä flunssan jälkeisen treenaamattomuuden takia.

Leikin poilla. Tatsi alkaa löytyä, tähän mennessä oon paria poikkeusta lukuunottamatta pyöritellyt ilman ulkopuolista ohjeistusta (pakkohan se oli kuitenkin yksi imagotemppu opetella). Ootan innolla, että urheilukenttä sulaa ja pääsen hillumaan paljain jaloin pehmeälle nurmikolle.

Kuuntelin Beatlesia, CCR:ää, Eaglesia ja Kollaa Kestää.

Ihan kelpo perjantai! Sateinenkin vielä, oon siitä kiitollinen - lumet vittuun jee. Nyt nukun. Heippa.

Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Kupostan

Tunnen mieletöntä onnellisuutta, tasaisen samettista ja pehmeää hyvää oloa. Tuntuu, niin kuin oisin kerrankin tehnyt, tai olisin tekemässä jotain oikein! Siihen vaikuttavat sekä tämän päivän Henkilöt että aamulla katsomani Audrey Tautou (♥)-pätkä Ensemble, c'est tout. Hömppää ja onnellisia loppuja, ah.

Seitsemän tunnin puhelu oli uusi kokemus, mutta jotain mitä tekisin aivan mielelläni uudestaankin. Ahhaha, voi. Yö juoksi ohi hujahduksessa, yhtäkkiä kymmenen onkin viisi, pää täynnä ja sydän lämmin ja vasta puolillaan. Oleskeluhuoneen keltainen mysteerimatto osoitti taas arvonsa korvaamattomana sunnuntainviettopaikkana, eikä hiuksistani ole vieläkään löytynyt humalaisia pikkumörköjä. On aika jumittava fiilis, tuleva päivä on todennäköisesti yhtä liskoilua.

Later today menen Tolvaan kotikotiin. Lupasin itselleni käydä siivoamassa mummolassa. Ajattelin myös kysellä autoa lainaksi, joskos saisin vaikka pyörähtää viikolla itsenäisen Haparandareissun. Miellyttäis mua kovasti, sellainen meininki.

Kämppiksen kahdeksanviikkoinen mudi-rotuinen pentu tekee ensin mainittua kunnioitettavalla tahdilla ilmeisen seinähulluksi, jään mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumien kehitystä.

Je suis un pamplemousse

8:13
kirppis
mummola
kuvia
tutustumista
musiikkia
savua
lunta
omenoita
Amelié
vapautunut kynä
vapautunut minä!

Haluaisin osata nostaa nenältä valuneet aurinkolasit takaisin paikalleen käyttämättä käsiä.

Aion ripustaa puuhun lusikoita sekä ainakin heijastimia. Itseasiassa---

Tänään rauhaton haluaa olla rauhassa. Ovelle koputellaan, muttei tee mieli avata.

Haluaisin hirveästi kirjoittaa jonkinlaisen matkakertomuksen viime aikojen kulkemisista, mutta siihen ei ole energiaa. Mustakantiseen kirjaan on tosin ilmestynyt ajatuksia - omia ja muiden.


Pyrkiä ymmärtämään syvästi.


Et ole erillinen olento. Olet yhtä auringon, maan, ilman kanssa. Sinulla ei ole elämää. 
Sinä olet elämä.


Toisesta voi välittää, toista voi rakastaa loputtomiin. Mutta kaksi ihmistä luo välilleen tilan, tilanteen, joka voi muuttua sietämättömäksi. Ehkä siitä on kyse? Kokeile siipiä.


kuohussa kosken karhea poski
harvaja nurmi puskien kevättä
kasvaa silmissä olen sokea

Luonto opettaa olemaan hiljaa, jos et tyrkytä sille jatkuvaa ajatusten virtaa. Luonnon kohtaaminen saa syvyyttä, kun havannoit sitä tuolla tavalla, nimeämättä kaikkea.


Eilistä ei enää ole
huominen ei ole vielä tullut
on vain tämä hetki.


Puhu muista selän takana hyvää.


Olen tyhjä - en ole rikki 


Sytytä valot, tanssi hiljaisuudessa.


Junan vessan peilistä katsoo väsynyt ja pieni minä. Sillä on tukka monessa solmussa, tummuus silmien alla ja mielessä. Se harjaa hampaat kolmatta kertaa ilman syytä. Ravintolavaunussa puoli seitsemän aikaan se nauraa railerityöntekijän kanssa olosuhteille ja kuulee tosiasioita elämästä. Silmiä ei paina enää niin.


Nyt sillä on hehkuva salaisuus ja kirkkaat silmät.

Tänään täällä - huomenna poissa

Majailen maailman parhaan Klaaran luona vielä hetkisen, myöhemmin tänään (22:13 jos nyt oikein muistan) onkin sitten suunta takaisin kotiin joka ei tunnu kodilta. Kuulin uutisen räntäsateesta, loskasta, lumesta ja harmaasta taivaasta. Koskaan ei ole tehnyt vähemmän mieli mennä takaisin sinne mistä on tullutkin.

Heräsin marsujen kuikutukseen 03:15 sekä 06:54.

Mulla on hirveästi asioita kirjoiteltavana. Paljon on tapahtunut, oon tavannut mielettömän ihania, lempeitä ja inspiroivia ihmisiä, läpikäynyt monenlaisia fiiliksiä. Nyt olo on vaikean haikea.

En odota sitä hetkeä, kun noudan loput juttuni VR:n tavarasäilöstä ja nousen junaan. Kymmenen tuntia erottaa kaksi todellisuutta toisistaan, tämä tuntuu siltä oikeammalta.

On ikävä.

Halauksia.