Helppoo elämää

Väsähtäneen aamun ja treenauksien kautta tanssilattioita kuluttamaan. Jazz barissa oli vallan mukavaa kuunnella uppoutua livemusiikkiin ja viskilasilliseen, nostaa jalat penkille ja hengähtää. Pöytäkynttilä näytti aivoilta. Matka jatkui kun saksofonisti oli antanut kaikkensa ja sulanut lavalle. Basistin sormet juoksivat jousia pitkin hypnoottisen sulavasti. Edinburghin Pink triangle tuli puolivahingossa tutuksi, minä plus neljä homoa pidettiin CC Bloomin tanssilattia eläväisenä sulkemisaikaan asti. Kerrankin uskalsin nostaa kädet ilmaan, heilua ja hyppiä vailla häpeän tai sulkeutumisen häivääkään. Löin pääni lamppuun ja nauroin. Olen a fucking rude Scandinavian. I love Scandinavians! Jalkoja särkee, tuntikausien pogoilun jäljiltä.

Huomenna olen rauhassa.

Kupostan

Tunnen mieletöntä onnellisuutta, tasaisen samettista ja pehmeää hyvää oloa. Tuntuu, niin kuin oisin kerrankin tehnyt, tai olisin tekemässä jotain oikein! Siihen vaikuttavat sekä tämän päivän Henkilöt että aamulla katsomani Audrey Tautou (♥)-pätkä Ensemble, c'est tout. Hömppää ja onnellisia loppuja, ah.

Seitsemän tunnin puhelu oli uusi kokemus, mutta jotain mitä tekisin aivan mielelläni uudestaankin. Ahhaha, voi. Yö juoksi ohi hujahduksessa, yhtäkkiä kymmenen onkin viisi, pää täynnä ja sydän lämmin ja vasta puolillaan. Oleskeluhuoneen keltainen mysteerimatto osoitti taas arvonsa korvaamattomana sunnuntainviettopaikkana, eikä hiuksistani ole vieläkään löytynyt humalaisia pikkumörköjä. On aika jumittava fiilis, tuleva päivä on todennäköisesti yhtä liskoilua.

Later today menen Tolvaan kotikotiin. Lupasin itselleni käydä siivoamassa mummolassa. Ajattelin myös kysellä autoa lainaksi, joskos saisin vaikka pyörähtää viikolla itsenäisen Haparandareissun. Miellyttäis mua kovasti, sellainen meininki.

Kämppiksen kahdeksanviikkoinen mudi-rotuinen pentu tekee ensin mainittua kunnioitettavalla tahdilla ilmeisen seinähulluksi, jään mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumien kehitystä.

Nokkela ja kujeileva otsikko

Näin äsken peniksen muotoisen pilven, katsoin vihdoin 500 Days of Summerin ja kärsin ihastuttavista, kehon liikuttamisen jälkeisistä lihaskivuista.

Ei muuta nyt, hyvin menee!

Peilikuvia täältä etsitään

Nyt tekee mieli kirjoittaa tosi geneerinen "mitä tein tänään" -tyylinen merkintä, vaikka kello kuuteen mennessä ei hirveästi ole kerennyt tapahtumaan. Oon vaan ollut niin hyvällä mielellä! Päivän kohokohdat siis.


Ensimmäinen asia.


Heräsin kymmentä vaille yhdeksän täydellisyyttä hipovien yöunien jälkeen - ei painajaisia! Yay! Kuten ennustin, pulkkamäkisuunnitelmat peruuntuivat ikävän flunssaviruksen ihmisestä toiseen siirtymisen takia. Mutta ei se mitään, pyörähdin kaupan kautta ilahduttamaan potilasta. Suklainen levykäinen löysikin uuden elämän keksien muodossa! Keksit, maito ja sympatia oli just sitä mitä oon koko viikon ollut vailla. Kiitos ♥


Toinen asia.


Salille! Jes! Kuten kahtena edellisenä päivänä, kävin jälleen kurittamassa lihallista pyhättöäni. Tällä kertaa armeijamiehen kanssa, ja sepäs olikin mukavaa. On hienoa, että edelleen, kaiken paskan jälkeen (lähinnä minun aiheuttamani), pystytään olemaan niin kuin ei oltaiskaan ja mikään ei oo parempaa. Saa olla, ilman että tarvitsee olla. Paremmin sitä en osaa kuvailla. Sanatonta ymmärrystä ja sellaista. Rauta nousi ja soittolistani herätti epäilyksiä mielenterveyteni suhteen.


Kolmas asia.


RUOKAA. Jälkiuunileipää, salaattia, kurkkua, tomaattia, ananasta ja kylmäsavuista tofua päällekkäin. Maitorahkaa banaanilla ja ananaksella. Tykkään.


Nyt latailen elokuvia, 500 Days of Summer on edelleen näkemättä, kuten myös Kellopeliappelsiini. Melkein hävettää. Jälkimmäisen voisin ehkä katsellakin myöhemmin tänään.


Niagaran autuas kohina päässä soi, oijoijoi


On tähän lauantaihin mahtunut yksi oivalluskin.Tajusin vihdoin miksi en vaan siedä joitain ihmisiä. Heillä on sellaiset ärsyttävän tummanpunaiset, selkeärajaiset ja turrrrpeat huulet. Tää on ihan kokonainen ihmistyyppi. Joidenkin huulet vaan yksinkertaisesti kuvottavat mua. Se on vähän sama asia kuin karva keskellä luomea, sitä ei vaan pysty katsomaan.


Nyt syvennyn uuteen musiikilliseen tuttavuuteen, Dead Can Danceen. Yllättäkää mut.

They threw me on the GROUND

Tänään: 

heräsin aikaisin

lensin perseelleni

kuuntelin englantia

myöhästyin

kävin töissä

kävin salilla

luin Popol Vuhia

Ta-daa! Miten mainiota elämää. Kaiken tämän huikaisevan toiminnan jälkeen jumitan vakiopaikallani Lattialla ja kuuntelen länkkärikauhupunkkia. Suunniteltiinhan sitä penkkareitakin, totta kai. Jutut etenee ihan hyvällä tatsilla ja suurin osa porukasta on ihan täpinöissään - tulee kyllä hyvät meiningit. Peikkopuku odottelee pussissaan vielä viimeisiä viilauksia (köhsalataskujaköh) ja mauttomat muovikorvat ovat valmiina lateksoitavaksi. Raaavvveee ooonnnn!

Samaan aikaan mietin myös aikaa vuoden verran taaksepäin. Silloin jännitettiin wanhojen tansseja, oltiin kaikki aivan erilaisia, melkein eri ihmisiä. Minä ainakin. Onkohan ensi vuonna tähän aikaan sama juttu? Oonko taas muuttunu, onko vuosi kasvattanu mua samalla lailla kuin tämä? Kelailenko taas taaksepäin ja katselen vuotta nuorempaa itseäni kuin vierasta ihmistä? Muusta kun en tiedä, toivon vain, että olisin taas miljoona kokemusta ja tunnetta rikkaampi, niin kuin nytkin. 

Koulun loppuminen innostaa, pelottaa, ilostuttaa, jännittää, kiehtoo, ahdistaa - vähän kaikkea vuorotellen. Pelkään putoamista tyhjän päälle, etten saa välivuotena mitään aikaiseksi, että jumitan vain yhdessä paikassa enkä uskalla lähteä minnekään tai tehdä mitään. Ensimmäistä kertaa oon oikeasti tilanteessa, jossa päätökset ovat vain minun itseni tehtävissä. Oon tienhaarassa. Kuvittelen hiekkaisen, vanhan maantien keskellä sumuista, harmaata peltomaisemaa. Tie haarautuu edessäni, toinen puoli kaartaa loivasti oikealle, toinen vasemmalle, kumpikin symmetriassa keskenään. Tien päätepisteitä ei näy, on vain sumua. Koska haarat ovat täysin identtisiä, toistensa peilikuvia vain, on mahdotonta sanoa, kummalle kannattaisi astua. Ei ole tienviittoja, liikennemerkkejä, ei mitään vihjeitä. Kauempana sumun läpi näkyy yksittäisten puiden vänkyräisiä hahmoja, kuin harmaita tanssivia haamuja. 

Musta tuntuu, että käyn paraikaa läpi aika paljon juttuja.