heräsin aikaisin
lensin perseelleni
kuuntelin englantia
myöhästyin
kävin töissä
kävin salilla
luin Popol Vuhia
Ta-daa! Miten mainiota elämää. Kaiken tämän huikaisevan toiminnan jälkeen jumitan vakiopaikallani Lattialla ja kuuntelen länkkärikauhupunkkia. Suunniteltiinhan sitä penkkareitakin, totta kai. Jutut etenee ihan hyvällä tatsilla ja suurin osa porukasta on ihan täpinöissään - tulee kyllä hyvät meiningit. Peikkopuku odottelee pussissaan vielä viimeisiä viilauksia (köhsalataskujaköh) ja mauttomat muovikorvat ovat valmiina lateksoitavaksi. Raaavvveee ooonnnn!
Samaan aikaan mietin myös aikaa vuoden verran taaksepäin. Silloin jännitettiin wanhojen tansseja, oltiin kaikki aivan erilaisia, melkein eri ihmisiä. Minä ainakin. Onkohan ensi vuonna tähän aikaan sama juttu? Oonko taas muuttunu, onko vuosi kasvattanu mua samalla lailla kuin tämä? Kelailenko taas taaksepäin ja katselen vuotta nuorempaa itseäni kuin vierasta ihmistä? Muusta kun en tiedä, toivon vain, että olisin taas miljoona kokemusta ja tunnetta rikkaampi, niin kuin nytkin.
Koulun loppuminen innostaa, pelottaa, ilostuttaa, jännittää, kiehtoo, ahdistaa - vähän kaikkea vuorotellen. Pelkään putoamista tyhjän päälle, etten saa välivuotena mitään aikaiseksi, että jumitan vain yhdessä paikassa enkä uskalla lähteä minnekään tai tehdä mitään. Ensimmäistä kertaa oon oikeasti tilanteessa, jossa päätökset ovat vain minun itseni tehtävissä. Oon tienhaarassa. Kuvittelen hiekkaisen, vanhan maantien keskellä sumuista, harmaata peltomaisemaa. Tie haarautuu edessäni, toinen puoli kaartaa loivasti oikealle, toinen vasemmalle, kumpikin symmetriassa keskenään. Tien päätepisteitä ei näy, on vain sumua. Koska haarat ovat täysin identtisiä, toistensa peilikuvia vain, on mahdotonta sanoa, kummalle kannattaisi astua. Ei ole tienviittoja, liikennemerkkejä, ei mitään vihjeitä. Kauempana sumun läpi näkyy yksittäisten puiden vänkyräisiä hahmoja, kuin harmaita tanssivia haamuja.
Musta tuntuu, että käyn paraikaa läpi aika paljon juttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti