Margot ei antanut pikkuseikkojen kahlita itseään

Kuvittelen, että kun ihminen sairastuu flunssaan, turha tieto poistuu aivoista rään muodossa. Eräänlainen puhdistumisriitti siis. (Mistä voidaan vetää johtopäätöksenä kolmen vuoden lukiokoulutuksen valuneen hukkaan abikevään rajun flunssaputken seurauksena.) Sitähän tässä on kohta viikko harrastettu, informatiivista tyhjentäytymistä siis. Turhautumus on suuri, kun liikkumaan ei pääse, nukkua ei oikein pysty eikä mikään maistu miltään ja valivali blaablaa. Pahin taitaa olla pikkuhiljaa takana, enkä ole tukehtua itseeni joka helvetin välissä.

Jaha, kirjoitin sitten juuri kappaleen flunssasta. Ilahduttavan mielenkiintoista. Samalla tajusin laittaneen Mynthonit jääkaappiin ja kaivoin ne sieltä. Double the freshness! 

Viikon sisään on tapahtunut aika hassuja juttuja. Sain kokea äkkinäisen ja yllättävän, itseeni kohdistuvan yksipuolisen ihastuksen - puhelinnumero, etunimi ja sukunimen alkukirjain paperilapulla, imartelua ja vieläpä ruusuja! Tosi romantikkoja on ilmeisesti siis vielä olemassa. Hämmästyttävää, mitä kaikkea sitä voikaan tapahtua kun ei odota mitään. 

Olen lukenut paljon, vaihtelun vuoksi. (Yleensä luen melko paljon.) Aamulla käänsin viimeisen pagen Martin Pagen (ehheh!) Maailmanloppuihin tottuu -opuksesta, ja nyt iltasella aloittelin Marina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. Makuni kirjojen suhteen alkaa pikkuhiljaa paljastua huolestuttavan suppeaksi, sillä viimeisen puolentoista kuukauden aikana en ole tainnut juuri pahemmin muiden kuin Pagen ja aina yhtä ihanan Erlend Loen teoksia kahlata. Tai sitten vain olen kaivannut suloisen älyvapaata, näennäisen filosofista söpöstelykirjallisuutta. Niin tai näin, olen tullut viihdytetyksi.

Tänään minua myös vitutti. Otsikko, jonka kylläkin kohtasin jo eilen - 15 julkkiskaunotarta kertovat - tätä inhoan itsessäni! Voi nyt helvetin kuustoista ja vitun viistoista. Oikeasti. Tyhjäpäisempää uutisointia en ole tainnut vielä tähän mennessä nähdä (vaikka yritystä on kyllä ollut, ei sillä.) Mitä tyydytystä kansa saa siitä, että missit nurisevat Iltiksen keskiaukeamalla että meikällä on liian lyhyet pikkuvarpaat? Liian hoikat sääret? Fitnessmalli ei tunne olevansa tarpeeksi kiinteä? Syökää päänne. Olisiko tuon tarkoitus tuoda tätä tähtijengiä lähemmäs "tavallisempaa" kansaa, hei kahtokaa ny, kaikki te varvasongelmaiset ja itsetuntotuskaiset, jaamme ongelmanne! Tiedämme miltä teistä tuntuu! Olemme yhtä suurta perhettä! Työkaverin kanssa naurettiin huutonaurua tälle ja väsymyksen johdosta kyllä vähän kaikelle muullekin.

No joo. Siinäpä olkoot, teki vain kertakaikkiaan mieli saada purettua tämä angsti korvien välistä biteiksi, niin että voin märehtiä sen parissa myöhemminkin. Viisi päivää, viisi heräämistä ja sit. Mitä? En tiedä, en kyllä haluakaan. Yllätä minut, elämä! 

Muumimukien ergonomisuudesta

Äsken parvekkeella istuksiessani ja teetä hörppiessäni huomasin, että muumimukit ovat yliarvostettuja. Ne ovat nättejä, toki, ja söpöjä, totta helvetissä, mutta epäkäytännöllisiä - niissä on huono kahva! Kippo lipsuu käsissä kuin saippua eikä sormia saa aseteltua liian pieneen ripaan niin sitten milläänlailla tyydyttävästi, ilman, että muki kallistuu ja hulauttaa infernaalisen kuuman sisältönsä syliin.

Ai niin, hyvää huomenta!

Kesällä ei ole tehnyt mieli paljoa päiväkirjailla, niin kuin näkyy. Monta ja monenlaista asiaa on päässyt viime viikkojen aikana tapahtumaan, muutamina mainittakoon vaikka au pairiksi pääsy Edinburghiin, Ilosaarirock ja  mitä upeimpiin ihmisiin tutustuminen. Hankin munniharpun ja opetellut hieman soittamaankin sitä, pyöritellyt poita, pakannut jo kolme muuttolaatikkoa, lukenut aika monta kirjaa (hyvää sellaista), tehnyt paljon töitä, saanut lisää kärsivällisyyttä, ihmistuntemusta ja öisiä puheluita. Oppinut olemaan yksin ja nauttimaan siitä, vaikka usein toki vituttaakin. Mutta vähemmän kuin ennen, kuitenkin.

Enpä tuota tiiä. Päällimmäisenä mielessä pyörii, päivästä toiseen ja täysin luonnollisesti Lähestyvä Lähtö. Vihdoinkin oon tulossa siihen pisteeseen, että voin oikeasti sanoa muuttavani pois kotoa (vaikka omassa kämpässä olen viimeiset kolme vuotta asustanutkin). Yhdeksäntoista vuotta samalla köpöisellä paikkakunnalla, samoja teitä tallaten, eiköhän se jo riitä. Aluksi oli niin innoissani, että hyvä kun sain pärinöiltä nukuttua, nyt on onneksi jo tasaisempi olo ja käytännön juttujen hoito alkaa onnistua. Tuntuu monin tavoin haikealta, mutta Posiolta en jää kaipaamaan oikeastaan muuta kuin koiraani. Niin ja metsiä. Noin muuten tällä paikalla ei ole enää mitään annettavaa. En tiedä mitä odottaa, ja se on tässä parasta. Tänään aion vihdoinkin saada aikaiseksi kirjoittaa tulevan perheeni ex-aupparille meilin ja kysellä hieman.

Aion myös viettää vapaapäivää, joka huolimatta päätöksestäni nukkua kunnon_yöunet alkoi kuitenkin jo ennen kahdeksaa. Nyt sitä sitten jumitaan silmät ristissä ja kirotaan päänuppia, joka ei suostu nollaamaan itseään vaan käy ylikierroksilla kuin aadeehoodeehamsteri suihkumoottorissa. Psh.