Kolme on puu hoolla

En oo nukkunu viikkoon
en saa ilmaa
lamppu lamppu kaikki vaan junnaa
ja sitten vielä tuo naama
mitä siellä oikeen aatellaan
kirjaimista ei ota selvää
ja just äsken taisin sanoa
että mä tarkoitin
onko nuo silmät ees mun

Uuuuuuuuuuuh. 3:15 on aika paha. Paha aika. Katselen vaaleanpunaisuuden viekkaan hiljaista hiipimistä taivaanrannan takaa lakea kohti eikä haittaa yhtään. Junassa nukutut tunnit imaisivat uneliaisuuden näistä hetkistä jonnekin valtion rautateiden ruostuneiden kiskojen väleihin. Jääköön sinne mokomat, minen teitä kaipaa. Kiskojen kirskunnasta löysin itseni ajatusteni keskeltä, liikkumatta. Kiihkoisia ja poukkoilevia ne, rauhaisana minä niiden ympäröimänä.


Tekaisin kymmenessä minuutissa Aikaisen-aamun-munattomia-muttei-hengettömiä lättyjä. Täysjyvävehnäjauhoja, seesaminsiemeniä, hunajaa, himalanjasuolaa, maitoa, auringonkukkaöljyä, vettä. Ai niin ja kanelia! Muistapa tuo.  


Kuuntelen vaikean haikeita lauluja sama tunne rinnassa. Niskassa, selässä, lapaluiden välissä, sormenpäissä. Haluaisin osata soittaa kitaraa ilman opettelua. Haluaisin vain tarttua sen kaulaan, juoksuttaa sormia kielillä mitään ajattelematta ja sävelet syntyisivät itsestään. Näin muuten sellaista untakin eräs hämyisä yö. Mitä riemua on taidosta jonka eteen ei ole nähnyt vaivaa? Onko hienompaa, palkitsevampaa osata jotain ankaran harjoittelun tuloksena vai luonnostaan?


Kysyttiin mielipidettä kuolemasta. Hämmennyin kysymyksen asettelusta, koska ei mulla ole mielipidettä siitä. On ajatuksia ja tunteita, joita se herättää, kylläkin. Siltä ei voi odottaa eikä vaatia mitään, se tulee kun tulee riippuen ja riippumatta siitä mitä itse tekee.


Nielaisin muutaman suolaisen pisaran. Vastaanotin, vastaan - otan. Otin vastaan. Vastaa - OTA. Vastuunkin otin.


En halua mitään ja haluan kaiken. En halua ketään ja haluan sinut.

Tänään täällä - huomenna poissa

Majailen maailman parhaan Klaaran luona vielä hetkisen, myöhemmin tänään (22:13 jos nyt oikein muistan) onkin sitten suunta takaisin kotiin joka ei tunnu kodilta. Kuulin uutisen räntäsateesta, loskasta, lumesta ja harmaasta taivaasta. Koskaan ei ole tehnyt vähemmän mieli mennä takaisin sinne mistä on tullutkin.

Heräsin marsujen kuikutukseen 03:15 sekä 06:54.

Mulla on hirveästi asioita kirjoiteltavana. Paljon on tapahtunut, oon tavannut mielettömän ihania, lempeitä ja inspiroivia ihmisiä, läpikäynyt monenlaisia fiiliksiä. Nyt olo on vaikean haikea.

En odota sitä hetkeä, kun noudan loput juttuni VR:n tavarasäilöstä ja nousen junaan. Kymmenen tuntia erottaa kaksi todellisuutta toisistaan, tämä tuntuu siltä oikeammalta.

On ikävä.

Halauksia.

Sulka

Langat punoutuen kurottavat painajaiset kiinni, puhaltavat niistä hengen pois ja laskevat vapaiksi pieninä puhtaina sieluina. Sulkien huojunta vienossa tuulessa saattaa kohti paikkaa, jonne pahoilla unilla ei ole asiaa. Kaikkien Unien Tuolle Puolen.

Mulla on ruskea shaali olkapäillä, unen sieppaaja seinällä ja paidan etumuksessa, pitsiä alushousuissa ja Lappi sukissa. Korvissa soi ekstaasia. Kellossa alkaa näkyä myöhäisyyden merkkejä, mutta mussa ne ei yllättäen tunnu. Parin viime päivän ajan uni on ollut harvinainen vieras tässä kehossa, mutten nyt kaipaa sitä. Eniten kaipaan seuraa tälle aallonpituudelle, jolle oon nyrjähtäny viime aikoina. Tuntuu hiljaiselta ja nuutuneeltakin, ei riehakkaalta ja kuplivalta niin kuin yleensä. Kyllä sitäkin, mutta oleminen ja tekeminen, toteuttaminen, tuntuu nyt mukavemmalta kuin verbaalinen vaikuttaminen. Oon kuullut niin paljon satuttavia asioita viime aikoina, etteivät sanat tällä hetkellä tuota mulle iloa. Tekee mieli käpertyä itseen, moni asia vähän ärsyttää.

Oon tosi pettyny ihmisiin. Itteeni myös, koska en oo oikein osannu käyttää järkeäni huomaamaan oikeastaan itsestäänselviä asioita, jotka on ollu aivan mun silmien edessä. Turhauttaa ja vihastuttaa, miten joku voi olla niin kertakaikkiaan kusipäinen muita kohtaan. Suututtaa, vittu. 

Silti oon tuntenu paljon hyviäkin tunteita; lämpöä, lähentymistä, läheisyyttä, iloa, vapautumista, turvallisuutta, luottamusta, hyvyyttä, välittämistä. Kiitos näistä kaikista. Anteeksi myös teille, joille mulla ei oo riittäny tarpeeksi energiaa olla läsnä. Tekee mieli olla hetki vähän hiljempaa.

Viereen saa tulla.

Ps. Mut siepattiin tänään Varjoiseen Galleriaan kotimatkalla. Siellä olevista ihmisistä hehkui niin aito avoimuus ja lämpö, että se tuntui pakahduttavalta.

Tuntuu

Mulla on oranssit, villaisat sukat, raidalliset pöksyt ja keltainen paita. Pää on takussa ja olo lempeä. Istun violetilla matolla. Tulikärpäset tanssahtelevat takassa, puu paukahtaa. Koko muu maailma nukkuu. Mun silmiä nukuttaa myös vähän, muttei aivan tarpeeksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Eppuja tässä talossa, se on vaan oikein. Nämä seinät on vanhoja, ne on kuulleet kaikenlaista. Tänään ne on saaneet kuunnella mua ja mun kummallisia ajatuksia. Sfäärit ei olleet ihan odotetunlaisia, mutta parempia kuin ei mikään. Oon tyytyväinen.


Tuli mieleen yksi uusi vuosi, kuunneltiin punkkia ja naurettiin hurjasti. Taidettiin kaikki alkaa jollainlailla kasvaa siitä edespäin. 


Tuntuu siltä, että on ikävä selkää. Kulmakarvoja, huulia, otsan juonteita, korvalehtiä, niskaa, rintaa, vatsaa. Pää on täynnä, sydän tyhjää lyö. 


Laitoin Ismo Alangon discografian latautumaan. Ennoo koskaan kuunnellu kuunnellu Ismoa. Korjataanpa se nyt. Tuntui siltä.


Tuntuu, että oon oppinu jotain uutta läsnäolemisesta. Olemisesta itsestään. Että se on tärkeää. Ihmiset on haavoittuvaisia. Kaikki voi särkyä ihan milloin vaan. Kaikki häipyy, on vain nyt.

Hetkessä on hyvä elää

Olen tässä, enhän pääse tästä poiskaan


Mullon ollu hetkiä tänään. Oon havannoinu asioita tavallista enemmän, on jollainlailla herkistynyt olo kaikelle. Menin parvekkeelle katselemaan lumisadetta, hiutaleet olivat laakeita ja painavia, hitaita. Tuntui tosi selvästi, että joka puolella on elämää. Rivitalojen harmaiden seinien sisällä, lumen alla, puiden rungoissa, ikkunoiden takana, pääni yläpuolella, ilmassa, kaikkialla. 


Kaikkialla ihmiset tuntevat samoja tunteita kuin mä, joka hetki tunnetaan iloa, surua, rakkautta, vihaa, odotusta, tyyneyttä. Moni jakaa samoja pelkoja, toiveita, ajatuksia ja haaveita. Oma läsnäoloni tässä hetkessä ei kuitenkaan vaikuta juuri mihinkään. Oon vaan olemassa, teen omia juttujani ja muut myös. On mukavaa oivaltaa, että mulla on oma paikkani tässä mielettömän kokoisessa kaikkeudessa, jonka sisällä voin toteuttaa itteäni ja elämääni parhaaksi näkemälläni tavalla. Kukaan muu ei voi juuri sitä koloa täyttää, koska se on just mun muotoinen ja kokoinen. Siitä näkökulmasta jokainen katsoo maailmaa, omalta paikaltaan. 


Melankolia on ollu mun melko hyvä ystävä viimeaikoina. Musta kuitenkin tuntuu, että me aletaan pikkuhiljaa etääntyä. Ei soitella enää edes niin usein, ja enpä oo enää nähnyt sen hammasharjaakaan omani vieressä. Sen sijaan oon lähentynyt uudelleen vanhan tuttuni Innostuksen kanssa. Siinäpä vasta tyyppi, jonka kanssa viihtyy aina. Ollaan oltu yhdessä luovia ja keksitty kaikkea kivaa kesää varten, ja kevättä varten sellaisia asioita, jotka sitten mahdollistaa kesän huvitukset.


Liimailin kuvia seinälle. Asunto on siisti ja tuoksuu puhtaalle, ikkuna on ollut koko päivän auki. Toivottavasti en palelluttanut kämppikseni viherkasveja.


Jännittävää.

Oo rehellinen

Okei, ketä mä yritän huijata. Itseäni ilmeisesti.


Nina, olen palasina

Haluaisitko rakkaani teetä

Oon täydellisesti hukassa.


Taisin tehdä yhden elämäni tyhmimmistä päätöksistä.


Tunnen olevani pelkuri.


Olenkin.


Tunnen itseni heikoksi. Hirvittävän heikoksi. En tunne pystyväni mihinkään, annan periksi, olen huono, surkea. Kaikki hyvä on saavuttamattomissa. Yritin kyllä, mutten tarpeeksi. Voisin olla paljon parempi, muuttaa asioita. Pystyisin siihen kyllä.


Mullla oli selkeitä ajatuksia. Kyyneleitä riitti Lapinlahteen asti, kanssamatkustajilta sain kummaksuvia katseita. Itkin ja tärisin asemalaiturilla kun odotin junaa saapuvaksi raiteelle numero yksi. Matkalaukku painoi kädessä, reppu selässä. Aurinko oli turkoosilla taivaalla polttavan kirkas. Halusin iloita siitä samaan aikaan kun jokin syövytti mua sisältäpäin. Pieni poika kääntyi läppärinsä äärestä katsomaan paikalta 131 kuuluvia nyyhkäyksiä kohti. Anteeksi vain häiriö, en voinut sille mitään.


Mua pelottaa.


Ahdistaa olla taas täällä. "Täällä" ei ole kotini. Sen pitäisi olla kapeilla kujilla, puutalojen suojissa. Kummallisten graffitien peittämillä alueilla, kanaalien rajaamilla kaduilla. Aurinkoisissa puistoissa. Hiljaisessa kirjastossa, jonka salaisessa huoneessa joku laulaa Jenni Vartiaisen mukana. Turvallisessa sylissä. Lämmössä ja valossa, auringon sulattamilla kaduilla


Ai niin, saatoinhan mä käydä Amsterdamissakin tässä välissä. 24-27.2. Hyvin huuruista, mutta rohkaisevaa aikaa. Olo on paljon uskavaltaisempi kuin ennen lähtöä. Pelättäviä asioita tuntuu olevan vähemmän, mistä olen kiitollinen. Reissu oli lyhyt mutta vitun intensiivinen. Trippi jatkuu.

And stuff is like we yeah?

Ulkona tuuleepi. Asuntolan seinät vinkuvat inhottavasti, täällä on myös melko viileää. Ja hiljaista, ennen kaikkea. Kahden päivän hyvin ansaitun juhlinnan jälkeen on ihan semimukavaa oleilla taas.


Mutta voi hurja kuinka muhun iski ikävä. Katselen kuvia, uusimpia sekä myös vanhempia. Mietin, kuinka mahtavia ihmisiä mulla onkaan ympärillä, ja miten kaikki vaan alkavat pikkuhiljaa, yksitellen katoilla kuka minnekin. Filosofoin jo aiemmin illalla, miten mun mielestä muutoksessa, positiivisessakin sellaisessa, on usein mukana haikeutta. Oon innoissani kaikesta, samaan aikaan tavallaan toivon, että jotkin asiat pysyisivät sellaisinaan.


Tuntuu, että tekisi mieli olla jonkun kanssa. Sellaisen, joka puhelisi vain, niin että mun tarvisi vain kuunnella. Painaa pää rintaa vasten ja kuunnella sykettä. Se ääni on yksi parhaimmista.


Sain kuulla saunassa mielenkiintosia asioita. Niistä tuli hyvä mieli, ja toisaalta, äärettömän paha mieli. Olisi ollut kiva tietää vähän aikaisemmin. Mutta no, enivei, I've been loved, ilmeisesti enemmän kuin koskaan ite tajusin


TOSI turhauttavaa koittaa kirjoittaa yhtään mitään näin kankeissa fiiliksissä. Ootan vaan, että huomenna olisin skarpimpi ja jaksaisi lähteä lenkille ja salille ja nyrkkeilyyn vielä illalla. Kroppa on niin jumiutunu tanssimisesta ja riehumisesta ja epämääräsistä nukkumapaikoista, että melkeen kuulen kuinka olematon lihaksistoni vaatii saada fyysistä rasitusta ja virtaavaa verta.


Huomenna aion liikkumisen ohella myös nukkua. Nyt ei huvita, hengailen hereillä niin kauan kun pystyn ja nukun niin pitkälle päivään kuin huvittaa. En ikinä tee niin, koska tulee vähän syyllinen olo. Tällä kertaa annan itelleni kuitenkin luvan siihen. Kunhan kerkeän illaksi kehoilemaan.


Ei mutta. Voisin kyllä nukkua. Mutta pitää muistaa, miten


sinä laitoit Light My Firen soimaan
minä juoksin ja huusin
sinä halasit ja pyöräytit minut ympäri
ja lauloit
laulettiin

You know that it would be untrue 
You know that I would be a liar 
If I was to say to you 
Girl, we couldn't get much higher 

The time to hesitate is through 
No time to wallow in the mire 
Try now we can only lose 

They threw me on the GROUND

Tänään: 

heräsin aikaisin

lensin perseelleni

kuuntelin englantia

myöhästyin

kävin töissä

kävin salilla

luin Popol Vuhia

Ta-daa! Miten mainiota elämää. Kaiken tämän huikaisevan toiminnan jälkeen jumitan vakiopaikallani Lattialla ja kuuntelen länkkärikauhupunkkia. Suunniteltiinhan sitä penkkareitakin, totta kai. Jutut etenee ihan hyvällä tatsilla ja suurin osa porukasta on ihan täpinöissään - tulee kyllä hyvät meiningit. Peikkopuku odottelee pussissaan vielä viimeisiä viilauksia (köhsalataskujaköh) ja mauttomat muovikorvat ovat valmiina lateksoitavaksi. Raaavvveee ooonnnn!

Samaan aikaan mietin myös aikaa vuoden verran taaksepäin. Silloin jännitettiin wanhojen tansseja, oltiin kaikki aivan erilaisia, melkein eri ihmisiä. Minä ainakin. Onkohan ensi vuonna tähän aikaan sama juttu? Oonko taas muuttunu, onko vuosi kasvattanu mua samalla lailla kuin tämä? Kelailenko taas taaksepäin ja katselen vuotta nuorempaa itseäni kuin vierasta ihmistä? Muusta kun en tiedä, toivon vain, että olisin taas miljoona kokemusta ja tunnetta rikkaampi, niin kuin nytkin. 

Koulun loppuminen innostaa, pelottaa, ilostuttaa, jännittää, kiehtoo, ahdistaa - vähän kaikkea vuorotellen. Pelkään putoamista tyhjän päälle, etten saa välivuotena mitään aikaiseksi, että jumitan vain yhdessä paikassa enkä uskalla lähteä minnekään tai tehdä mitään. Ensimmäistä kertaa oon oikeasti tilanteessa, jossa päätökset ovat vain minun itseni tehtävissä. Oon tienhaarassa. Kuvittelen hiekkaisen, vanhan maantien keskellä sumuista, harmaata peltomaisemaa. Tie haarautuu edessäni, toinen puoli kaartaa loivasti oikealle, toinen vasemmalle, kumpikin symmetriassa keskenään. Tien päätepisteitä ei näy, on vain sumua. Koska haarat ovat täysin identtisiä, toistensa peilikuvia vain, on mahdotonta sanoa, kummalle kannattaisi astua. Ei ole tienviittoja, liikennemerkkejä, ei mitään vihjeitä. Kauempana sumun läpi näkyy yksittäisten puiden vänkyräisiä hahmoja, kuin harmaita tanssivia haamuja. 

Musta tuntuu, että käyn paraikaa läpi aika paljon juttuja.