Oon täydellisesti hukassa.
Taisin tehdä yhden elämäni tyhmimmistä päätöksistä.
Tunnen olevani pelkuri.
Olenkin.
Tunnen itseni heikoksi. Hirvittävän heikoksi. En tunne pystyväni mihinkään, annan periksi, olen huono, surkea. Kaikki hyvä on saavuttamattomissa. Yritin kyllä, mutten tarpeeksi. Voisin olla paljon parempi, muuttaa asioita. Pystyisin siihen kyllä.
Mullla oli selkeitä ajatuksia. Kyyneleitä riitti Lapinlahteen asti, kanssamatkustajilta sain kummaksuvia katseita. Itkin ja tärisin asemalaiturilla kun odotin junaa saapuvaksi raiteelle numero yksi. Matkalaukku painoi kädessä, reppu selässä. Aurinko oli turkoosilla taivaalla polttavan kirkas. Halusin iloita siitä samaan aikaan kun jokin syövytti mua sisältäpäin. Pieni poika kääntyi läppärinsä äärestä katsomaan paikalta 131 kuuluvia nyyhkäyksiä kohti. Anteeksi vain häiriö, en voinut sille mitään.
Mua pelottaa.
Ahdistaa olla taas täällä. "Täällä" ei ole kotini. Sen pitäisi olla kapeilla kujilla, puutalojen suojissa. Kummallisten graffitien peittämillä alueilla, kanaalien rajaamilla kaduilla. Aurinkoisissa puistoissa. Hiljaisessa kirjastossa, jonka salaisessa huoneessa joku laulaa Jenni Vartiaisen mukana. Turvallisessa sylissä. Lämmössä ja valossa, auringon sulattamilla kaduilla
Ai niin, saatoinhan mä käydä Amsterdamissakin tässä välissä. 24-27.2. Hyvin huuruista, mutta rohkaisevaa aikaa. Olo on paljon uskavaltaisempi kuin ennen lähtöä. Pelättäviä asioita tuntuu olevan vähemmän, mistä olen kiitollinen. Reissu oli lyhyt mutta vitun intensiivinen. Trippi jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti