Tänään rauhaton haluaa olla rauhassa. Ovelle koputellaan, muttei tee mieli avata.

Haluaisin hirveästi kirjoittaa jonkinlaisen matkakertomuksen viime aikojen kulkemisista, mutta siihen ei ole energiaa. Mustakantiseen kirjaan on tosin ilmestynyt ajatuksia - omia ja muiden.


Pyrkiä ymmärtämään syvästi.


Et ole erillinen olento. Olet yhtä auringon, maan, ilman kanssa. Sinulla ei ole elämää. 
Sinä olet elämä.


Toisesta voi välittää, toista voi rakastaa loputtomiin. Mutta kaksi ihmistä luo välilleen tilan, tilanteen, joka voi muuttua sietämättömäksi. Ehkä siitä on kyse? Kokeile siipiä.


kuohussa kosken karhea poski
harvaja nurmi puskien kevättä
kasvaa silmissä olen sokea

Luonto opettaa olemaan hiljaa, jos et tyrkytä sille jatkuvaa ajatusten virtaa. Luonnon kohtaaminen saa syvyyttä, kun havannoit sitä tuolla tavalla, nimeämättä kaikkea.


Eilistä ei enää ole
huominen ei ole vielä tullut
on vain tämä hetki.


Puhu muista selän takana hyvää.


Olen tyhjä - en ole rikki 


Sytytä valot, tanssi hiljaisuudessa.


Junan vessan peilistä katsoo väsynyt ja pieni minä. Sillä on tukka monessa solmussa, tummuus silmien alla ja mielessä. Se harjaa hampaat kolmatta kertaa ilman syytä. Ravintolavaunussa puoli seitsemän aikaan se nauraa railerityöntekijän kanssa olosuhteille ja kuulee tosiasioita elämästä. Silmiä ei paina enää niin.


Nyt sillä on hehkuva salaisuus ja kirkkaat silmät.

Haluaisitko rakkaani teetä

Oon täydellisesti hukassa.


Taisin tehdä yhden elämäni tyhmimmistä päätöksistä.


Tunnen olevani pelkuri.


Olenkin.


Tunnen itseni heikoksi. Hirvittävän heikoksi. En tunne pystyväni mihinkään, annan periksi, olen huono, surkea. Kaikki hyvä on saavuttamattomissa. Yritin kyllä, mutten tarpeeksi. Voisin olla paljon parempi, muuttaa asioita. Pystyisin siihen kyllä.


Mullla oli selkeitä ajatuksia. Kyyneleitä riitti Lapinlahteen asti, kanssamatkustajilta sain kummaksuvia katseita. Itkin ja tärisin asemalaiturilla kun odotin junaa saapuvaksi raiteelle numero yksi. Matkalaukku painoi kädessä, reppu selässä. Aurinko oli turkoosilla taivaalla polttavan kirkas. Halusin iloita siitä samaan aikaan kun jokin syövytti mua sisältäpäin. Pieni poika kääntyi läppärinsä äärestä katsomaan paikalta 131 kuuluvia nyyhkäyksiä kohti. Anteeksi vain häiriö, en voinut sille mitään.


Mua pelottaa.


Ahdistaa olla taas täällä. "Täällä" ei ole kotini. Sen pitäisi olla kapeilla kujilla, puutalojen suojissa. Kummallisten graffitien peittämillä alueilla, kanaalien rajaamilla kaduilla. Aurinkoisissa puistoissa. Hiljaisessa kirjastossa, jonka salaisessa huoneessa joku laulaa Jenni Vartiaisen mukana. Turvallisessa sylissä. Lämmössä ja valossa, auringon sulattamilla kaduilla


Ai niin, saatoinhan mä käydä Amsterdamissakin tässä välissä. 24-27.2. Hyvin huuruista, mutta rohkaisevaa aikaa. Olo on paljon uskavaltaisempi kuin ennen lähtöä. Pelättäviä asioita tuntuu olevan vähemmän, mistä olen kiitollinen. Reissu oli lyhyt mutta vitun intensiivinen. Trippi jatkuu.