Olet tässä/du är här/you are here

Nyt minä lähden, enkä kysy lupaa.

Vietin ihanan viikonlopun Rovaniemellä ja sain elämääni uuden upean ihmisen. Yhden lisää, jota ikävöidä. Metsäretki, johon sisältyi paljon pieniä suuria asioita, hoksaamista. Nauruja ja hymyjä paljon, kapuamista korkealle ja kertakaikkista pakahtumista elämän hienouteen. Miten se jaksaakin aina yllättää.

Juna-asemalla haikeat hyvästit, menolippu taskuun ja menoksi.

On huikeaa huomata miten ihmiset täydentävät toisiaan. Ensimmäisestä katseesta, halauksesta sen jo huomaa, miten toisen voi uskaltaa päästää osaksi itseään. Sen on rikkautta, tällä hetkellä tuntuu kuin olisin rikkaampi kuin koskaan, sydän täynnä puhdasta kultaa. Olen saanut viime aikoina osakseni niin paljon lämpöä, että itkin sitä. Perjantaina, viimeisen työpäiväni päätteeksi pato tulvi vihdoin yli ja kävelin tutun ylämäen kyyneleet silmissä. Onneksi, sillä samalla tuntui kuin viimeisetkin kahleet olisivat murtuneet. Olen vapaa.

Huone numero 16 jäi huokailemaan tyhjyyttään, kun suljin oven viimeistä kertaa. Miten kolme vuotta soljuivatkaan ohitse iloinee ja suruineen omasta turvapaikasta käsin, miten paljon on saanut oppia ja kasvaa, olla turvassa. Siitä turvallisuudesta olen joutunut repimään itseäni irti, jättämään jäähyväisiä ja katsomaan kyynelsilmäisiä ihmisiä omilla vastaavanlaisillani. Kaikkein lähimpien katseessa on ollut sellaista tuskaa, jota en ole koskaan kuvitellut kenenkään voivan minun vuokseni tuntemaan.

Tuntuu puhtaalta. Olen hoitanut kaiken niin hyvin kuin vain voin, mikään ei kaiherra. Haikeus vain, mutta sen annan olla niin kuin on. Se tulee olemaan osa minua kunnes tulen takaisin, ja silloinkin se on jo varmasti muuttanut muotoaan.

Metsien vilistessä ohi, nojaan leukaani kämmentäni vasten ja suljen silmät. Välillä tahtoisin revetä hillittömään nyyhkytykseen, välillä nauraa ja hihkua. Tyydyn hymyilemään itsekseni, muistelemaan menneitä ja haaveilemaan tulevasta.

Tänään rauhaton haluaa olla rauhassa. Ovelle koputellaan, muttei tee mieli avata.

Haluaisin hirveästi kirjoittaa jonkinlaisen matkakertomuksen viime aikojen kulkemisista, mutta siihen ei ole energiaa. Mustakantiseen kirjaan on tosin ilmestynyt ajatuksia - omia ja muiden.


Pyrkiä ymmärtämään syvästi.


Et ole erillinen olento. Olet yhtä auringon, maan, ilman kanssa. Sinulla ei ole elämää. 
Sinä olet elämä.


Toisesta voi välittää, toista voi rakastaa loputtomiin. Mutta kaksi ihmistä luo välilleen tilan, tilanteen, joka voi muuttua sietämättömäksi. Ehkä siitä on kyse? Kokeile siipiä.


kuohussa kosken karhea poski
harvaja nurmi puskien kevättä
kasvaa silmissä olen sokea

Luonto opettaa olemaan hiljaa, jos et tyrkytä sille jatkuvaa ajatusten virtaa. Luonnon kohtaaminen saa syvyyttä, kun havannoit sitä tuolla tavalla, nimeämättä kaikkea.


Eilistä ei enää ole
huominen ei ole vielä tullut
on vain tämä hetki.


Puhu muista selän takana hyvää.


Olen tyhjä - en ole rikki 


Sytytä valot, tanssi hiljaisuudessa.


Junan vessan peilistä katsoo väsynyt ja pieni minä. Sillä on tukka monessa solmussa, tummuus silmien alla ja mielessä. Se harjaa hampaat kolmatta kertaa ilman syytä. Ravintolavaunussa puoli seitsemän aikaan se nauraa railerityöntekijän kanssa olosuhteille ja kuulee tosiasioita elämästä. Silmiä ei paina enää niin.


Nyt sillä on hehkuva salaisuus ja kirkkaat silmät.

Sulka

Langat punoutuen kurottavat painajaiset kiinni, puhaltavat niistä hengen pois ja laskevat vapaiksi pieninä puhtaina sieluina. Sulkien huojunta vienossa tuulessa saattaa kohti paikkaa, jonne pahoilla unilla ei ole asiaa. Kaikkien Unien Tuolle Puolen.

Mulla on ruskea shaali olkapäillä, unen sieppaaja seinällä ja paidan etumuksessa, pitsiä alushousuissa ja Lappi sukissa. Korvissa soi ekstaasia. Kellossa alkaa näkyä myöhäisyyden merkkejä, mutta mussa ne ei yllättäen tunnu. Parin viime päivän ajan uni on ollut harvinainen vieras tässä kehossa, mutten nyt kaipaa sitä. Eniten kaipaan seuraa tälle aallonpituudelle, jolle oon nyrjähtäny viime aikoina. Tuntuu hiljaiselta ja nuutuneeltakin, ei riehakkaalta ja kuplivalta niin kuin yleensä. Kyllä sitäkin, mutta oleminen ja tekeminen, toteuttaminen, tuntuu nyt mukavemmalta kuin verbaalinen vaikuttaminen. Oon kuullut niin paljon satuttavia asioita viime aikoina, etteivät sanat tällä hetkellä tuota mulle iloa. Tekee mieli käpertyä itseen, moni asia vähän ärsyttää.

Oon tosi pettyny ihmisiin. Itteeni myös, koska en oo oikein osannu käyttää järkeäni huomaamaan oikeastaan itsestäänselviä asioita, jotka on ollu aivan mun silmien edessä. Turhauttaa ja vihastuttaa, miten joku voi olla niin kertakaikkiaan kusipäinen muita kohtaan. Suututtaa, vittu. 

Silti oon tuntenu paljon hyviäkin tunteita; lämpöä, lähentymistä, läheisyyttä, iloa, vapautumista, turvallisuutta, luottamusta, hyvyyttä, välittämistä. Kiitos näistä kaikista. Anteeksi myös teille, joille mulla ei oo riittäny tarpeeksi energiaa olla läsnä. Tekee mieli olla hetki vähän hiljempaa.

Viereen saa tulla.

Ps. Mut siepattiin tänään Varjoiseen Galleriaan kotimatkalla. Siellä olevista ihmisistä hehkui niin aito avoimuus ja lämpö, että se tuntui pakahduttavalta.

Tuntuu

Mulla on oranssit, villaisat sukat, raidalliset pöksyt ja keltainen paita. Pää on takussa ja olo lempeä. Istun violetilla matolla. Tulikärpäset tanssahtelevat takassa, puu paukahtaa. Koko muu maailma nukkuu. Mun silmiä nukuttaa myös vähän, muttei aivan tarpeeksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Eppuja tässä talossa, se on vaan oikein. Nämä seinät on vanhoja, ne on kuulleet kaikenlaista. Tänään ne on saaneet kuunnella mua ja mun kummallisia ajatuksia. Sfäärit ei olleet ihan odotetunlaisia, mutta parempia kuin ei mikään. Oon tyytyväinen.


Tuli mieleen yksi uusi vuosi, kuunneltiin punkkia ja naurettiin hurjasti. Taidettiin kaikki alkaa jollainlailla kasvaa siitä edespäin. 


Tuntuu siltä, että on ikävä selkää. Kulmakarvoja, huulia, otsan juonteita, korvalehtiä, niskaa, rintaa, vatsaa. Pää on täynnä, sydän tyhjää lyö. 


Laitoin Ismo Alangon discografian latautumaan. Ennoo koskaan kuunnellu kuunnellu Ismoa. Korjataanpa se nyt. Tuntui siltä.


Tuntuu, että oon oppinu jotain uutta läsnäolemisesta. Olemisesta itsestään. Että se on tärkeää. Ihmiset on haavoittuvaisia. Kaikki voi särkyä ihan milloin vaan. Kaikki häipyy, on vain nyt.

They threw me on the GROUND

Tänään: 

heräsin aikaisin

lensin perseelleni

kuuntelin englantia

myöhästyin

kävin töissä

kävin salilla

luin Popol Vuhia

Ta-daa! Miten mainiota elämää. Kaiken tämän huikaisevan toiminnan jälkeen jumitan vakiopaikallani Lattialla ja kuuntelen länkkärikauhupunkkia. Suunniteltiinhan sitä penkkareitakin, totta kai. Jutut etenee ihan hyvällä tatsilla ja suurin osa porukasta on ihan täpinöissään - tulee kyllä hyvät meiningit. Peikkopuku odottelee pussissaan vielä viimeisiä viilauksia (köhsalataskujaköh) ja mauttomat muovikorvat ovat valmiina lateksoitavaksi. Raaavvveee ooonnnn!

Samaan aikaan mietin myös aikaa vuoden verran taaksepäin. Silloin jännitettiin wanhojen tansseja, oltiin kaikki aivan erilaisia, melkein eri ihmisiä. Minä ainakin. Onkohan ensi vuonna tähän aikaan sama juttu? Oonko taas muuttunu, onko vuosi kasvattanu mua samalla lailla kuin tämä? Kelailenko taas taaksepäin ja katselen vuotta nuorempaa itseäni kuin vierasta ihmistä? Muusta kun en tiedä, toivon vain, että olisin taas miljoona kokemusta ja tunnetta rikkaampi, niin kuin nytkin. 

Koulun loppuminen innostaa, pelottaa, ilostuttaa, jännittää, kiehtoo, ahdistaa - vähän kaikkea vuorotellen. Pelkään putoamista tyhjän päälle, etten saa välivuotena mitään aikaiseksi, että jumitan vain yhdessä paikassa enkä uskalla lähteä minnekään tai tehdä mitään. Ensimmäistä kertaa oon oikeasti tilanteessa, jossa päätökset ovat vain minun itseni tehtävissä. Oon tienhaarassa. Kuvittelen hiekkaisen, vanhan maantien keskellä sumuista, harmaata peltomaisemaa. Tie haarautuu edessäni, toinen puoli kaartaa loivasti oikealle, toinen vasemmalle, kumpikin symmetriassa keskenään. Tien päätepisteitä ei näy, on vain sumua. Koska haarat ovat täysin identtisiä, toistensa peilikuvia vain, on mahdotonta sanoa, kummalle kannattaisi astua. Ei ole tienviittoja, liikennemerkkejä, ei mitään vihjeitä. Kauempana sumun läpi näkyy yksittäisten puiden vänkyräisiä hahmoja, kuin harmaita tanssivia haamuja. 

Musta tuntuu, että käyn paraikaa läpi aika paljon juttuja. 

Sur-rur

Se on täällä., se tuli sisään koputtamatta ja jätti likaiset jalkansa pyyhkimättä. Epätoivottu vieras---


 Paniikki. Ahdistus. Stressi.


Kirjoituksiin on liian vähän aikaa - liian vähän on myös luettuna ja opittuna. En osaa nyt keskittyä yhtään mihinkään, kun samaan aikaan on meneillä kaikkea muuta näennäisen jännittävää! Pää surisee täynnä suunnitelmia kevään ja kesän varalle, eikä parin viikon päässä häämöttävä Amsterdamin reissu mitenkään auta asiaa. Meikä on yhtä surinaa vaan!


Tänään olen päättäväisesti päättänyt olla päättäväinen, ja päätin ihan oikeasti harjoitella, vaikkapa nyt sitä tekstitaitoa. Ja vähän myös ruotsin kuuntelujuttuja, vaikka se selkärankaa kylmäävän vastenmielista touhua onkin. Jag tycker om Svenska som ett språk, men det... Kuulostaa hemskt. Jesss. \o/


Eilen fiilistelin. Pitkästä aikaa oli niin "lämmintä", että uskaltauduin jopa ulos - ja huuuuhh kun olikin mukavaa. Lunta sateli lähes tekotaiteellisen kauniisti ja lempeästi, eikä kanssa-ajelehtijoita näkynyt Postonin kuolleilla teillä ollenkaan. Pelkkä kävelyhengailu ulkona auttaa kummasti selvittämään uskomattomiin solmu-ulottuvuuksiin taipuneita aivosoluja. Keinuminen, se on myös mitä terapeuttisinta toimintaa.


Ulkona on taas laittoman kaunista. Siellä on aurinko, ja taivas, jolla ei leiju yhtään pilveä. Voisi olla aika käydä jaloittelemassa, ja sitten valmistaa kaaliasiaa. Olen suunnitellut sen reseptiä hieman, mutta käytännössä minulla ei ole mitään vitun hajua mitä se tulee sisältämään. Siistiä.


Ps. Sain tänään ensimmäisen vastauksen eilen lähettämiini työhakemuksiin - hakemukseni oli herättänyt kauppias X:n mielessä "useita kysymyksiä". 


...