Kolme on puu hoolla

En oo nukkunu viikkoon
en saa ilmaa
lamppu lamppu kaikki vaan junnaa
ja sitten vielä tuo naama
mitä siellä oikeen aatellaan
kirjaimista ei ota selvää
ja just äsken taisin sanoa
että mä tarkoitin
onko nuo silmät ees mun

Uuuuuuuuuuuh. 3:15 on aika paha. Paha aika. Katselen vaaleanpunaisuuden viekkaan hiljaista hiipimistä taivaanrannan takaa lakea kohti eikä haittaa yhtään. Junassa nukutut tunnit imaisivat uneliaisuuden näistä hetkistä jonnekin valtion rautateiden ruostuneiden kiskojen väleihin. Jääköön sinne mokomat, minen teitä kaipaa. Kiskojen kirskunnasta löysin itseni ajatusteni keskeltä, liikkumatta. Kiihkoisia ja poukkoilevia ne, rauhaisana minä niiden ympäröimänä.


Tekaisin kymmenessä minuutissa Aikaisen-aamun-munattomia-muttei-hengettömiä lättyjä. Täysjyvävehnäjauhoja, seesaminsiemeniä, hunajaa, himalanjasuolaa, maitoa, auringonkukkaöljyä, vettä. Ai niin ja kanelia! Muistapa tuo.  


Kuuntelen vaikean haikeita lauluja sama tunne rinnassa. Niskassa, selässä, lapaluiden välissä, sormenpäissä. Haluaisin osata soittaa kitaraa ilman opettelua. Haluaisin vain tarttua sen kaulaan, juoksuttaa sormia kielillä mitään ajattelematta ja sävelet syntyisivät itsestään. Näin muuten sellaista untakin eräs hämyisä yö. Mitä riemua on taidosta jonka eteen ei ole nähnyt vaivaa? Onko hienompaa, palkitsevampaa osata jotain ankaran harjoittelun tuloksena vai luonnostaan?


Kysyttiin mielipidettä kuolemasta. Hämmennyin kysymyksen asettelusta, koska ei mulla ole mielipidettä siitä. On ajatuksia ja tunteita, joita se herättää, kylläkin. Siltä ei voi odottaa eikä vaatia mitään, se tulee kun tulee riippuen ja riippumatta siitä mitä itse tekee.


Nielaisin muutaman suolaisen pisaran. Vastaanotin, vastaan - otan. Otin vastaan. Vastaa - OTA. Vastuunkin otin.


En halua mitään ja haluan kaiken. En halua ketään ja haluan sinut.