Nykyisin mua hävettää paljon vähemmän kuin ennen. Oon käyttänyt hyvin suuren osan elämästäni itseni häpeämiseen. Milloin oon liian tuommonen, milloin liian tämmöinen. On tuntunut siltä, että omaa olemistaan pitää jotenkin pyytää anteeksi. Pitää pyytää alitajuisesti lupa. Uskallanko, voinko?
Uskallan. Voin. Saan.
Harmittaa silti, että se ei vaan mee pois. Sen vaikutus on heikompi, mutta silti - en uskalla vieläkään antaa itestäni kaikkea mitä mulla ois annettavaa. Käännyn sisäänpäin, oon hiljaa ja mietin, että hittoku vaan uskaltais. Mulla on ainainen identiteettikriisi, oon aina halunnut olla joku toinen. En osaa enää tosin määritellä millä tasolla - henkisesti oon ymmärtänyt, että oikeastaan me ollaan kaikki samanlaisia, jos ulkokuori riisutaan pois. Pohjimmiltaan samat pelot, halut ja toiveet. Se miten ne ilmenee, riippuu omasta suhtautumista. Mutta deep down we're all the same.
Oikeasti en ole yhtään varma tästä, mutta nyt tuntuu siltä. Ajatus on lohdullinen.
Nyt on neljäs päivä muualla. Useita aurinkoisia tunteja on vierähtäny sulkakoristeisen pyörän selässä kiitäen teillä, jotka aiemmin ovat jääneet tutkimattomiksi. Tunteja on kulunut myös kirjaston hiljaisuudessa, sekä satamissa tervantuoksussa, lokkien äänien ympäröimänä. Muhun tuli kevät ja ostin oransseimman takin minkä löysin, oon siitä ihan mielissäni.
Oon hymyilly ihmisille kaupungilla. Osa on hymyillyt takaisin, osa rypistänyt otsaansa, osa pysynyt ilmeettöminä. Ilmeettömyys tuntuu ikävimmältä.
Mulla on vähemmän hiuksia kuin pitkään aikaan ja keveä mieli.
Haluaisin sanoa paljon enemmän, mutten tiedä mitä. Mitä sä mietit?
Tekee mieli tupakkaa. Poltan vain lautantaisin jos oon humalassa, mutta nyt tuli sellainen olo.
Kuuntelen samaa biisiä neljättä kertaa peräkkäin. Broken Bellsin October on mitä parhain tuotos.
Voisin nukkua aamuisin pidempään, mutten osaa enää sitten kun oot lähtenyt. Iltaisin nukahdan varhain, seikkaileminen uuvuttaa.
So long, and thanks for all the fish.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti