Vau. Katselin äsken Facebook-profiileja, joiden takana olevien ihmisten kanssa oon ollu tekemisissä viimeksi monta vuotta sitten. Tuli tosi, TOSI kummallinen olo - ihan kuin olisin niin kiinni tässä hetkessä, ettei menneisyyttä ole koskaan ollutkaan. Kaikki ne muistot, jotka noiden tyyppien kasvojen näkeminen herätti, on vain mielikuvitusta, mikään niistä ei ole totta. Lapsena leikityt leikit, kohtaamiset, keskustelut, ei niitä ole oikeasti tapahtunut. Oon jollain tasolla irtaannuttanut itseni eilisestä, jossain välissä - en osaa yhtään sanoa milloin - lakkasin muistelemasta, kieltäydyn muistamasta ja halusin unohtaa. Samalla taisin poispyyhkiä monia hyviäkin juttuja, ainakin nyt tuntuu siltä.
Mua ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä, kun naapurisolun symbioosipariskunta kuhertelee keskenään, kun ne nauraa, kun ovi paukahtaa kiinni ja sängynjouset narahtaa. Onneksi oon jo suhteellisen tottunut siihen - "forever alone" -fiilis on toinen säännöllinen kutsumaton vieras kymmenen neliön betoniunelmassani.
Oon myös tosi huolissani Toisesta Puoliskostani. Tosi, tosi huolissani. Haluan hirveästi auttaa, mutta miten saat toisen syömään ja pitämään itsestään? Miten saat sen näkemään itsensä yhtä ihanana, hauskana ja kauniina ihmisenä kuin minä sen näen? Miten osoittaa, että todella välittää, että sanat ei oo vaan sanoja? Haluaisin niin, enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä, halata sitä ja olla siinä vaan. Se tuntee itsensä varmasti yhtä irralliseksi kuin minäkin.
I R R A L L A A N .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti