Tässä olen, enkä muuta voi. Vähää vaille neljää aamulla, omassa seurassani lentäkentän hienoisessa kuhinassa. Kofeiini pitää silmäluomet toisistaan erillä vaikka hetkeksi kyllä tekisi mieli nukahtaa. Kolmen tunnin päästä pitäisi nousta siiville ja ottaa suunnaksi Kööpenhamina, ja 11:10 paikallista aikaa ensimmäiset tassuttelut Skotlannin kamaralla.
Vietin hyvää aikaa Helsingissä, puistoillen ja tutustuen. Ihastellen ja hämmästellen. Etsittiin puistopiknikillä paikkaamme auringossa ja löydettiin se. Katsottiin, miten kamapäät kusivat puistonpenkeille ja tonkivat roskiksia tennarinpohjat vilkkuen.
Olen onnellinen siitä, miten upeita ihmisiä elämääni on vain taas kerran tullut lisää. Ja näin lähdön kynnyksellä, ensimmäinen näkeminen ja samalla viimeinen ainakin yhdeksään kuukauteen. Tuntuu, että sellainen todella opettaa arvostamaan toisia. Kun Tärkeiden läsnäolo ei olekaan itsestäänselvyys, tuntuu heidän olemassaolemisensa entistäkin suuremmin. Vaikka lähteminen, eroaminen, on riipivää, en ole surullinen sillä tavalla. Ei itketä eikä ahdista, sillä tiedän, että kyllä ne siellä on. Kun tulen takaisin, ne on.
Aina se mukana kulkee, vaikka se jäisi taa.
Pienenä toivoin aina, että mulla olisi isosisko, tai isoveli. Nyt olen löytänyt sellaisia, siskoja ja veljiä. Kauniita sieluja.
Mua jännittää. Miten tuun pärjäämään, löydänköosaankoriitänkö ja liibalaabalai. Tämä jännitys on onneksi sellaista hyvänlaatuista, ei lamaannuttavaa. On ihan tavallista tuntea näin täysin uusien olosuhteiden edessä, annan siihen itselleni luvan. Olla pikkuisen epävarma, että osaa olla tarkkana. Sen ei kuitenkaan saa antaa päästä niskanpäälle, enkä aiokaan. Aion olla rauhallinen ja niin varma kuin vain osaan. Tehdä parhaani, löytää kodin sieltä missä kulloinkin olen.
Kuuntelen musiikkia, jolla on sen kanssani jakaneelle ja minulle joka sen vastaanottaa, merkitystä. Lentokenttäkahvila alkaa vetää puoleensa unisia kanssamatkustajia, tiskin takana työntekijät vaihtavat vuorosta toiseen ja mutisevat vaikeasta herätyksestä. Hieman tunnen kateutta penkeillä pitkin pituuttaan makaavia nukkuvia kohtaan, saisinpa minäkin unen päästä otteen. Mutta no, päässä hyörii kuitenkin niin paljon kaikenlaista, ettei nyt jouda.
-----
Tämä on Sinulle. Minä rakastan Sinua. Anteeksi. Tuntui vähän, kaikelta. Liian paljon entiseltä, niin paljon, että nykyisyys unohtui. Vaikka kaikki on aina tässä, kaikki on aina nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti