Monsters among common men

Monen monituista päivää on ylläoleva lause pyörinyt päässäni. Mistä se tuli ja minne menee, en tiedä, mutta ehkä silläkin on merkityksensä.

Ahdistaa. Olen viettänyt hirveän paljon aikaa yksin, seurassakin vajonnut pääni sisään ja siellä myllertävien ajatuksien sokkeloihin. Unohtanut olla läsnä ja näyttänyt kuin kuuntelisin, mutta oikeasti ollut aivan jossain muualla. Kotona käväisin hetken, mutten osannut olla. Lähdin pois.

Jollain tasolla olen harpponut myös eteenpäin. Tietyntasoiset kokeilut, no, tietyllä tasolla, ovat tarjonneet... Uudenlaista näkökulmaa. Mulla on nykyään kokoajan vähän erilainen olo ihmisten seurassa - kaikki tuntuvat enemmän yksilöiltä kuin ennen. Kiinnitän huomiota pieniin yksityiskohtiin, fiilikseen, joka toisesta välittyy heti tavattaessa. Lasken rypyt vanhusten kasvoilta, seuraan miten kädet elehtivät puhuessa, kuuntelen ja katson. Näen ihmiset ja kehot eri tavalla kuin ennen. Miten ne liikkuvat, ovat tekemisissä toistensa kanssa. Mistä kaikki johtuu?

Keep breathing
find the skin you believe in.

Makaan tyynykasassa keittiöni räsymatolla ja kuuntelen Suburban Waria kahdeksatta kertaa putkeen. Se on selvä merkki, että tämä tyttö ei nyt ole iskussa. Juon vähän kaljaa ja kasailen itseäni pienistä rippeistä, joita on ropissut irti pitkin kesäkuuta. Mie oon vaan niin hirviän yksin ny. Se ei pidä oikeasti paikkaansa, mutta kaipaan jotain täyttämään tätä tyhjyyttä. En osaa sanoa mitä se on, mitä se voisi olla, mutta se on selkeä tunne jonkin puuttumisesta. Negaatio, perkele.

Pelottaa vähän. Ensi vuosi, ensi syksy, ensi viikko, huominen. Yleensä ei, mutta nyt ajatukset ovat saaneet kieputella minua mielensä mukaan holtittomasti ympäriinsä, kietoa epäilyksiin. Tuntuu, että vastasyttynyt rohkeus pettää jo.

Yritän olla hyvä. Yritän olla parempi. En tiedä osaanko, tuntuu etten koskaan ole tarpeeksi itselleni enkä sinulle.