Siitä on kauan, kun viimeksi olen valutellut sanoja ulos sormenpäistäni. Niin kauan, että tuntuu, kuin jokin, joku sisälläni olisi kadottanut äänensä, vaipunut mykkyyteen. Hiljaisia kaikuja on vielä jäljellä, niiden veljiä ja siskoja yritän jälleen houkutella esiin piiloistaan. Rakastan kirjoittamista. Sanoilla leikkimistä, taivuttelua, hulluttelua. Mihin se onkaan taas unohtunut. Oman levottomuuteni jalkoihin lie jäänyt, raukka parka.
Pysähtyminen on tuntunut viime aikoina hurjan tärkeältä, varsinkin kun niin moni asia muuttuu. Tuntuu, kuin seisoisin keskellä valokuvaa, joka on täynnä kiiruhtaen liikkuvia hämyisiä varjokuvia, minä ainoana, joka paikallaan seisoen katsoo suoraan kameraan päättäväisin silmin. Olen myöntänyt itselleni, miten paljon välillä pelottaakaan. Eikä se haittaa. Uusi vapaus ja maailman suunnattomuus, sitähän tässä opetellaan ymmärtämään. Kaikki on omissa käsissä.
Tänään itkin onnesta, kiitin siitä, mitä olen pyytämättä saanut. Hapuillen rakennan uutta alkua, kokeillen ja tunnustellen. Juoksen merenrantaa varmoin askelin ja pää korkealla. Minä pystyn tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti