Sulka

Langat punoutuen kurottavat painajaiset kiinni, puhaltavat niistä hengen pois ja laskevat vapaiksi pieninä puhtaina sieluina. Sulkien huojunta vienossa tuulessa saattaa kohti paikkaa, jonne pahoilla unilla ei ole asiaa. Kaikkien Unien Tuolle Puolen.

Mulla on ruskea shaali olkapäillä, unen sieppaaja seinällä ja paidan etumuksessa, pitsiä alushousuissa ja Lappi sukissa. Korvissa soi ekstaasia. Kellossa alkaa näkyä myöhäisyyden merkkejä, mutta mussa ne ei yllättäen tunnu. Parin viime päivän ajan uni on ollut harvinainen vieras tässä kehossa, mutten nyt kaipaa sitä. Eniten kaipaan seuraa tälle aallonpituudelle, jolle oon nyrjähtäny viime aikoina. Tuntuu hiljaiselta ja nuutuneeltakin, ei riehakkaalta ja kuplivalta niin kuin yleensä. Kyllä sitäkin, mutta oleminen ja tekeminen, toteuttaminen, tuntuu nyt mukavemmalta kuin verbaalinen vaikuttaminen. Oon kuullut niin paljon satuttavia asioita viime aikoina, etteivät sanat tällä hetkellä tuota mulle iloa. Tekee mieli käpertyä itseen, moni asia vähän ärsyttää.

Oon tosi pettyny ihmisiin. Itteeni myös, koska en oo oikein osannu käyttää järkeäni huomaamaan oikeastaan itsestäänselviä asioita, jotka on ollu aivan mun silmien edessä. Turhauttaa ja vihastuttaa, miten joku voi olla niin kertakaikkiaan kusipäinen muita kohtaan. Suututtaa, vittu. 

Silti oon tuntenu paljon hyviäkin tunteita; lämpöä, lähentymistä, läheisyyttä, iloa, vapautumista, turvallisuutta, luottamusta, hyvyyttä, välittämistä. Kiitos näistä kaikista. Anteeksi myös teille, joille mulla ei oo riittäny tarpeeksi energiaa olla läsnä. Tekee mieli olla hetki vähän hiljempaa.

Viereen saa tulla.

Ps. Mut siepattiin tänään Varjoiseen Galleriaan kotimatkalla. Siellä olevista ihmisistä hehkui niin aito avoimuus ja lämpö, että se tuntui pakahduttavalta.

Jos sais heittää ärrän, ässän, koot ja aat ja uun vittuun - tekisin sen heti

Öö hei apua nyt vähän. 


Miksi musta tuntuu tältä, en kestä en halua en yhtään mitään. Tuntuu liikaa. Parasta, mitä nyt voisi tapahtua, olisi Eternal Sunshine of the Spotless Mind -tyyppinen, täydellinen tyhjäys. Kaikki värisyttää, kaikki muistuttaa.


 Kuvottaa.


Tämä päivä on menny tosi maanisesti ja levottomasti. Heräsin aikaisin, enkä oo vaan pystyny olemaan paikallani. Sekuntiakaan. Kirjaimellisesti, tämä ei oo nyt niitä "heh heitänpä vähän retorista liioittelua tähän kuulostaakseni nokkelalta" -juttuja, vaan true story bro. Luin vähän Jyväskylän yliopiston mahdollisia pääsykokeita varten. Tutkielma englannin kielen asemasta ja käytöstä Suomessa. Uppouduin siihen itseänikin hämmästyttävällä intensiteetillä, vaikka aihe oli näennäisesti yhtä kuiva kuin mikä tahansa tosi kuiva asia.


Porukat vetää salamipitsaa ja mua vähän oksettaa. Aamupäiväinen, keittyvän paistilihan paksu haju ei oo vielä edes haihtunu sieraimistani. 


Huomenna lähen taas hetkeksi, en kyllä odota tältä toimenpiteeltä mitään helpotusta nykyiseen olotilaani. Toisaalta kivojen asioiden tapahtumistodennäköisyys on x kertaa suurempi kuin jos jäisin tänne, joten eipä mulla taida mitään hävittävääkään olla. Näenpähän mukavia ihmisiä ja saatan päihtyä. Bonusta sekin.


Voi jumalauta että on lakonista ja masentavaa tekstiä. Anteeksi tulevaisuuden minä sitten kun joskus luet tätä, sulla on nyt vaan melko kummallinen tunnespektri päällä. Toivottavasti oot vähän enemmän tolkuissasi sitten aikanaan.

Maailmanparantajat

Koko maailmaa ei voi muuttaa, mutta omastaan voi tehdä ainakin hetkittäin mukavamman.

Siihen tarvitaan vain pari kaunista ja ihanaa, tuopponen, punainen sohva, pehmeä viltti ja ruokaa. Ysärihitit ja ystävälliset hymyt ovat myös eduksi. Servetistä voi taitavin sormin taitella yllättävän uskottavan ruusukoristeen hiuksiin ja olut saattaa maistua odotettua paremmalta. Varpaita ei ehkä palellakaan talvikenkien olemassaolon puutteesta huolimatta eikä sinne paikalliseen ole aina pakko mennä jatkamaan iltaa, jos ei vaan huvita. Tällaisina iltoina on ihan kiva olla olemassa. 

Tänään heräsi halu käydä sekä Turussa että Nuorgamissa. Molemmat reissut tuun toteuttamaan vielä! Halu kokeilla myös jotain aivan uutta ja toisenlaista nosti myös kiikkerää päätään, mutta sen kanssa mun on vielä vähän neuvoteltava.

Päivä oli nopea ja ajoittain apea, kuitenkin aika upea. Lauantait on siitä hyviä, koska silloin musta tuntuu, että mitä vaan voi tapahtua. Kerkeää olemaan hidas ja saamaton, mutta myös tosi toimelias. Ne on sellaisia päiviä, joilla on selkeästi alku, keskikohta ja loppu. Nyt oon aika väsynyt, The Hitch Hiker's Guide to the Galaxy odottelee päiväpeiton päällä viimeisiä silmäyksiä lukuun 25, jossa vaaditaan epäselviä asioita eikä kukaan oikein ole varma, mitä haluaa.

Hyvää yötä elämä ♥

Tuntuu

Mulla on oranssit, villaisat sukat, raidalliset pöksyt ja keltainen paita. Pää on takussa ja olo lempeä. Istun violetilla matolla. Tulikärpäset tanssahtelevat takassa, puu paukahtaa. Koko muu maailma nukkuu. Mun silmiä nukuttaa myös vähän, muttei aivan tarpeeksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Eppuja tässä talossa, se on vaan oikein. Nämä seinät on vanhoja, ne on kuulleet kaikenlaista. Tänään ne on saaneet kuunnella mua ja mun kummallisia ajatuksia. Sfäärit ei olleet ihan odotetunlaisia, mutta parempia kuin ei mikään. Oon tyytyväinen.


Tuli mieleen yksi uusi vuosi, kuunneltiin punkkia ja naurettiin hurjasti. Taidettiin kaikki alkaa jollainlailla kasvaa siitä edespäin. 


Tuntuu siltä, että on ikävä selkää. Kulmakarvoja, huulia, otsan juonteita, korvalehtiä, niskaa, rintaa, vatsaa. Pää on täynnä, sydän tyhjää lyö. 


Laitoin Ismo Alangon discografian latautumaan. Ennoo koskaan kuunnellu kuunnellu Ismoa. Korjataanpa se nyt. Tuntui siltä.


Tuntuu, että oon oppinu jotain uutta läsnäolemisesta. Olemisesta itsestään. Että se on tärkeää. Ihmiset on haavoittuvaisia. Kaikki voi särkyä ihan milloin vaan. Kaikki häipyy, on vain nyt.

Hetkessä on hyvä elää

Olen tässä, enhän pääse tästä poiskaan


Mullon ollu hetkiä tänään. Oon havannoinu asioita tavallista enemmän, on jollainlailla herkistynyt olo kaikelle. Menin parvekkeelle katselemaan lumisadetta, hiutaleet olivat laakeita ja painavia, hitaita. Tuntui tosi selvästi, että joka puolella on elämää. Rivitalojen harmaiden seinien sisällä, lumen alla, puiden rungoissa, ikkunoiden takana, pääni yläpuolella, ilmassa, kaikkialla. 


Kaikkialla ihmiset tuntevat samoja tunteita kuin mä, joka hetki tunnetaan iloa, surua, rakkautta, vihaa, odotusta, tyyneyttä. Moni jakaa samoja pelkoja, toiveita, ajatuksia ja haaveita. Oma läsnäoloni tässä hetkessä ei kuitenkaan vaikuta juuri mihinkään. Oon vaan olemassa, teen omia juttujani ja muut myös. On mukavaa oivaltaa, että mulla on oma paikkani tässä mielettömän kokoisessa kaikkeudessa, jonka sisällä voin toteuttaa itteäni ja elämääni parhaaksi näkemälläni tavalla. Kukaan muu ei voi juuri sitä koloa täyttää, koska se on just mun muotoinen ja kokoinen. Siitä näkökulmasta jokainen katsoo maailmaa, omalta paikaltaan. 


Melankolia on ollu mun melko hyvä ystävä viimeaikoina. Musta kuitenkin tuntuu, että me aletaan pikkuhiljaa etääntyä. Ei soitella enää edes niin usein, ja enpä oo enää nähnyt sen hammasharjaakaan omani vieressä. Sen sijaan oon lähentynyt uudelleen vanhan tuttuni Innostuksen kanssa. Siinäpä vasta tyyppi, jonka kanssa viihtyy aina. Ollaan oltu yhdessä luovia ja keksitty kaikkea kivaa kesää varten, ja kevättä varten sellaisia asioita, jotka sitten mahdollistaa kesän huvitukset.


Liimailin kuvia seinälle. Asunto on siisti ja tuoksuu puhtaalle, ikkuna on ollut koko päivän auki. Toivottavasti en palelluttanut kämppikseni viherkasveja.


Jännittävää.