Olen

En ole koskaan tuntenut tällaista sisäistä rauhaa. Joogatunnin jälkeen purskahdin itkuun keskellä katua. Itkin pois jotain mustaa, jotain kipeää. Häpeämättä ja kyyneliä nielemättä, ja niin se palkitsi. Rintakehää ympäröinyt vanne katkesi, metallinen nyrkki sydämen ympäriltä kuihtui pois. En tiedä vielä mitä tästä seuraa, mutta toivon, että pystyn etenemään oikeaan suuntaan, mikä se ikinä onkin.

Tapasin eilen Tomin ja Nickin. Amerikkalaisen nallekarhun ja leithiläisen jokerin. Tapasin myös uteliaan pilkesilmäpartasuun, jolle jäin drinkin velkaa. Nimeäsi en muista, anteeksi siitä.

Olen elänyt päivän kerrallaan. Rakentanut jokaista vuorokautta tunti kerrallaan omanlaisekseen, ollut jokaisesta tietoinen. Sanat ovat olleet hukassa, koska olen lausunut niitä niin paljon ääneen. Paperille tai ruudulle niitä ei tunnu juuri nyt riittävän.

Luen Irvine Welshiä. Ostin skottiruudullisen hameen, jonka helmassa on pitsiä. Se on aika kaunis. Taskumatissa minulla on halpaa rommia.

Muistan hengittää syvään asioiden alkaessa kasvaa ulos mittasuhteistaan. Muistan nostaa silmäni jalkakäytävän harmaudesta ja kohdata vastaantulijan katseen. Usein sieltä löytyy yllättävää lämpöä. Muistan oman kankeuteni, kun tuntematon toivottaa hyvää huomenta ja pyydän toistamaan koska en tahdo uskoa moista huomaavaisuutta olevankaan.

Suunnittelen suuria ja teen pieniä. Yritän pitää huolta itsestäni, liikutan kehoani ja tunnen huonoa omaatuntoa sitä laiminlyödessäni. Annan itselleni luvan levätä kun siltä tuntuu. Nyt alkaa olla sen aika, hyvää yötä.

Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Tänään rauhaton haluaa olla rauhassa. Ovelle koputellaan, muttei tee mieli avata.

Haluaisin hirveästi kirjoittaa jonkinlaisen matkakertomuksen viime aikojen kulkemisista, mutta siihen ei ole energiaa. Mustakantiseen kirjaan on tosin ilmestynyt ajatuksia - omia ja muiden.


Pyrkiä ymmärtämään syvästi.


Et ole erillinen olento. Olet yhtä auringon, maan, ilman kanssa. Sinulla ei ole elämää. 
Sinä olet elämä.


Toisesta voi välittää, toista voi rakastaa loputtomiin. Mutta kaksi ihmistä luo välilleen tilan, tilanteen, joka voi muuttua sietämättömäksi. Ehkä siitä on kyse? Kokeile siipiä.


kuohussa kosken karhea poski
harvaja nurmi puskien kevättä
kasvaa silmissä olen sokea

Luonto opettaa olemaan hiljaa, jos et tyrkytä sille jatkuvaa ajatusten virtaa. Luonnon kohtaaminen saa syvyyttä, kun havannoit sitä tuolla tavalla, nimeämättä kaikkea.


Eilistä ei enää ole
huominen ei ole vielä tullut
on vain tämä hetki.


Puhu muista selän takana hyvää.


Olen tyhjä - en ole rikki 


Sytytä valot, tanssi hiljaisuudessa.


Junan vessan peilistä katsoo väsynyt ja pieni minä. Sillä on tukka monessa solmussa, tummuus silmien alla ja mielessä. Se harjaa hampaat kolmatta kertaa ilman syytä. Ravintolavaunussa puoli seitsemän aikaan se nauraa railerityöntekijän kanssa olosuhteille ja kuulee tosiasioita elämästä. Silmiä ei paina enää niin.


Nyt sillä on hehkuva salaisuus ja kirkkaat silmät.

Ajatuksia, juttuja, ajatusjuttuja

Nykyisin mua hävettää paljon vähemmän kuin ennen. Oon käyttänyt hyvin suuren osan elämästäni itseni häpeämiseen. Milloin oon liian tuommonen, milloin liian tämmöinen. On tuntunut siltä, että omaa olemistaan pitää jotenkin pyytää anteeksi. Pitää pyytää alitajuisesti lupa. Uskallanko, voinko?

Uskallan. Voin. Saan.

Harmittaa silti, että se ei vaan mee pois. Sen vaikutus on heikompi, mutta silti - en uskalla vieläkään antaa itestäni kaikkea mitä mulla ois annettavaa. Käännyn sisäänpäin, oon hiljaa ja mietin, että hittoku vaan uskaltais. Mulla on ainainen identiteettikriisi, oon aina halunnut olla joku toinen. En osaa enää tosin määritellä millä tasolla - henkisesti oon ymmärtänyt, että oikeastaan me ollaan kaikki samanlaisia, jos ulkokuori riisutaan pois. Pohjimmiltaan samat pelot, halut ja toiveet. Se miten ne ilmenee, riippuu omasta suhtautumista. Mutta deep down we're all the same.

Oikeasti en ole yhtään varma tästä, mutta nyt tuntuu siltä. Ajatus on lohdullinen.

Nyt on neljäs päivä muualla. Useita aurinkoisia tunteja on vierähtäny sulkakoristeisen pyörän selässä kiitäen teillä, jotka aiemmin ovat jääneet tutkimattomiksi. Tunteja on kulunut myös kirjaston hiljaisuudessa, sekä satamissa tervantuoksussa, lokkien äänien ympäröimänä. Muhun tuli kevät ja ostin oransseimman takin minkä löysin, oon siitä ihan mielissäni.

Oon hymyilly ihmisille kaupungilla. Osa on hymyillyt takaisin, osa rypistänyt otsaansa, osa pysynyt ilmeettöminä. Ilmeettömyys tuntuu ikävimmältä.

Mulla on vähemmän hiuksia kuin pitkään aikaan ja keveä mieli.

Haluaisin sanoa paljon enemmän, mutten tiedä mitä. Mitä sä mietit?

Tekee mieli tupakkaa. Poltan vain lautantaisin jos oon humalassa, mutta nyt tuli sellainen olo.

Kuuntelen samaa biisiä neljättä kertaa peräkkäin. Broken Bellsin October on mitä parhain tuotos.

Voisin nukkua aamuisin pidempään, mutten osaa enää sitten kun oot lähtenyt. Iltaisin nukahdan varhain, seikkaileminen uuvuttaa.

So long, and thanks for all the fish.

Luonnosta

Oon nyt ollu muutaman päivän kipeänä, eli toisinsanoen viettäny naurettavan paljon aikaa sisällä, kattonu suurimman osan lempileffoista läpi x:n kerran ja juminu netissä. Telkkariakin on tullu katottua, kun se täällä kotona on oikeastaan jatkuvasti päällä. Muuhun ei energiaa oikein oo riittänytkään.

Ja. Tää on aiheuttanu mussa ihan mielettömästi turhautumista. Mitä mielihyvää siitä saan, että selaan samat foorumit ja sivustot sadatta kertaa läpi päivän aikana ihan vaan saadakseni todeta, ettei tästä tosiaankaan irtoa mitään merkityksiä mulle. Se tuntuu vaan jumiuttavalta ja tylsistyttävältä, ei yhtään inspiroivalta. Nimenomaan inspiraatiota oon joskus koittanu medioiden äärestä ettiä, toisten ihmisten jutuista ja oivalluksista.

Mutta siis. What the fuck? Ei vaan toimi niin. Mun sisäiset, no, "luovuuskanavat" tuntuu olevan ihan tukossa, koska vaikka vietänki suht paljon aikaa yksin, en silti oon keskenäni. Joku, ihan kuka tahansa anonyymi on medioiden kautta koko ajan muhun yhteydessä, vaikuttamassa, muokkaamassa, laittamassa virikkeitä ja omia ideoitaan tyrkylle. Se on alkanu tuntua musta epämiellyttävältä. Muhun vaikutetaan. Koko ajan.


En mä halua vaikuttua. Haluan taas osata luoda itse, päästää ulos asioita mun sisältä sellaisenaan, ilman, että ne on kulkenu filtterin läpi. Sillä mä meinaan mulle ominaista ajatuskulkua "näyttäiskö/kuulostaisko/tuntuisko tää sen ja sen mielestä hyvältä, miten se ja se tekis tän paremmin/huonommin/omalaatusemmin". Tahon ajatella ainoastaan miltä se musta näyttää/kuulostaa/tuntuu. Oon tosi alistuvainen toisinaan ja se näkyy kaikessa mun vähänkään luovassa tekemisessä. Ne ei näytä eikä tunnu multa. Onko se mikään ihme etten oo piirtäny tai kirjottanu mitään kunnollista hyvin pitkään aikaan, vaikka kummastakin tekemisen muodosta paljon nautinki.


Nämä fiilikset sai vahvistuksia kun uskaltauduin aiemmin tänä iltana lyhyelle lenkille. Näin kaksi jääräpäistä tikkaa kaivertamassa koloja valotolppiin, harakan kantamassa kokoonsa suhteutettuna liian raskasta oksaa, ketunpolun, melkein pituisiani jääpuikkoja, jänisten kirmailun jäljet hangella. Kylmä ilma tuntui tunkkaisuuteen tottuneilla kasvoilla kirpeältä. Mulle tuntematon-ääniset linnut kiljahteli metsässä. Näistä havainnoista kaikki oli sellaisia, jotka vaikutti muhun. Hyvällä tavalla. Ne ei muuta mitään mussa mulle vieraaksi, vaan päinvastoin inspiroi, kehittää, antaa. Innostaa luomaan, kokeilemaan, olemaan! Ihan vaan itseni kautta.

En tarkoita, etteikö toiset ihmiset voisi toimia inspiraation lähteinä ja innoittajina. En todellakaan. Mutta siinä vaiheessa, kun toiset vaikuttavat suhun siinä määrin että se alkaa lukkiuttaa omaa luovuutta, on ehkä aika pitää vähän taukoa. Mulla on just nyt sellainen olo. Oon niin täynnä vaikutteita ja haluja olla jotain ihan mihin tahansa suuntaan, että itse on hukassa. Pitää lakata olemasta näin vitun anteeksipyytelevä raukka ja tehdä jotain oikeasti omalta tuntuvaa. Ihailen taitavia ja luovia ihmisiä liikaa.

Lempifilosofini sanoin: Koskaan ei voi tulla täysin vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. ~Nuuskamuikkunen 

Ajattelin käydä lainaamassa lumikengät perjantaiksi ja kenkäillä Riisitunturille kameran kanssa. Tämänkin oivalluksen tarjosi sauna, kiitos siitä. Oon myös suunnitellu hankkivani poit, koska ne vaikuttaa sellasilta leikkikaluilta, että voisin vähän irrottautua ujostelusta niiden kanssa.

En jaksa enää olla niin iänikusen arka.

Tuntuu

Mulla on oranssit, villaisat sukat, raidalliset pöksyt ja keltainen paita. Pää on takussa ja olo lempeä. Istun violetilla matolla. Tulikärpäset tanssahtelevat takassa, puu paukahtaa. Koko muu maailma nukkuu. Mun silmiä nukuttaa myös vähän, muttei aivan tarpeeksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Eppuja tässä talossa, se on vaan oikein. Nämä seinät on vanhoja, ne on kuulleet kaikenlaista. Tänään ne on saaneet kuunnella mua ja mun kummallisia ajatuksia. Sfäärit ei olleet ihan odotetunlaisia, mutta parempia kuin ei mikään. Oon tyytyväinen.


Tuli mieleen yksi uusi vuosi, kuunneltiin punkkia ja naurettiin hurjasti. Taidettiin kaikki alkaa jollainlailla kasvaa siitä edespäin. 


Tuntuu siltä, että on ikävä selkää. Kulmakarvoja, huulia, otsan juonteita, korvalehtiä, niskaa, rintaa, vatsaa. Pää on täynnä, sydän tyhjää lyö. 


Laitoin Ismo Alangon discografian latautumaan. Ennoo koskaan kuunnellu kuunnellu Ismoa. Korjataanpa se nyt. Tuntui siltä.


Tuntuu, että oon oppinu jotain uutta läsnäolemisesta. Olemisesta itsestään. Että se on tärkeää. Ihmiset on haavoittuvaisia. Kaikki voi särkyä ihan milloin vaan. Kaikki häipyy, on vain nyt.

Hetkessä on hyvä elää

Olen tässä, enhän pääse tästä poiskaan


Mullon ollu hetkiä tänään. Oon havannoinu asioita tavallista enemmän, on jollainlailla herkistynyt olo kaikelle. Menin parvekkeelle katselemaan lumisadetta, hiutaleet olivat laakeita ja painavia, hitaita. Tuntui tosi selvästi, että joka puolella on elämää. Rivitalojen harmaiden seinien sisällä, lumen alla, puiden rungoissa, ikkunoiden takana, pääni yläpuolella, ilmassa, kaikkialla. 


Kaikkialla ihmiset tuntevat samoja tunteita kuin mä, joka hetki tunnetaan iloa, surua, rakkautta, vihaa, odotusta, tyyneyttä. Moni jakaa samoja pelkoja, toiveita, ajatuksia ja haaveita. Oma läsnäoloni tässä hetkessä ei kuitenkaan vaikuta juuri mihinkään. Oon vaan olemassa, teen omia juttujani ja muut myös. On mukavaa oivaltaa, että mulla on oma paikkani tässä mielettömän kokoisessa kaikkeudessa, jonka sisällä voin toteuttaa itteäni ja elämääni parhaaksi näkemälläni tavalla. Kukaan muu ei voi juuri sitä koloa täyttää, koska se on just mun muotoinen ja kokoinen. Siitä näkökulmasta jokainen katsoo maailmaa, omalta paikaltaan. 


Melankolia on ollu mun melko hyvä ystävä viimeaikoina. Musta kuitenkin tuntuu, että me aletaan pikkuhiljaa etääntyä. Ei soitella enää edes niin usein, ja enpä oo enää nähnyt sen hammasharjaakaan omani vieressä. Sen sijaan oon lähentynyt uudelleen vanhan tuttuni Innostuksen kanssa. Siinäpä vasta tyyppi, jonka kanssa viihtyy aina. Ollaan oltu yhdessä luovia ja keksitty kaikkea kivaa kesää varten, ja kevättä varten sellaisia asioita, jotka sitten mahdollistaa kesän huvitukset.


Liimailin kuvia seinälle. Asunto on siisti ja tuoksuu puhtaalle, ikkuna on ollut koko päivän auki. Toivottavasti en palelluttanut kämppikseni viherkasveja.


Jännittävää.

Kaada mun päälle kirjahylly

Vau. Katselin äsken Facebook-profiileja, joiden takana olevien ihmisten kanssa oon ollu tekemisissä viimeksi monta vuotta sitten. Tuli tosi, TOSI kummallinen olo - ihan kuin olisin niin kiinni tässä hetkessä, ettei menneisyyttä ole koskaan ollutkaan. Kaikki ne muistot, jotka noiden tyyppien kasvojen näkeminen herätti, on vain mielikuvitusta, mikään niistä ei ole totta. Lapsena leikityt leikit, kohtaamiset, keskustelut, ei niitä ole oikeasti tapahtunut. Oon jollain tasolla irtaannuttanut itseni eilisestä, jossain välissä - en osaa yhtään sanoa milloin - lakkasin muistelemasta, kieltäydyn muistamasta ja halusin unohtaa. Samalla taisin poispyyhkiä monia hyviäkin juttuja, ainakin nyt tuntuu siltä.


Mua ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä, kun naapurisolun symbioosipariskunta kuhertelee keskenään, kun ne nauraa, kun ovi paukahtaa kiinni ja sängynjouset narahtaa. Onneksi oon jo suhteellisen tottunut siihen - "forever alone" -fiilis on toinen säännöllinen kutsumaton vieras kymmenen neliön betoniunelmassani.


Oon myös tosi huolissani Toisesta Puoliskostani. Tosi, tosi huolissani. Haluan hirveästi auttaa, mutta miten saat toisen syömään ja pitämään itsestään? Miten saat sen näkemään itsensä yhtä ihanana, hauskana ja kauniina ihmisenä kuin minä sen näen? Miten osoittaa, että todella välittää, että sanat ei oo vaan sanoja? Haluaisin niin, enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä, halata sitä ja olla siinä vaan. Se tuntee itsensä varmasti yhtä irralliseksi kuin minäkin.


I          R          R          A          L          L          A         A         N         .