Margot ei antanut pikkuseikkojen kahlita itseään

Kuvittelen, että kun ihminen sairastuu flunssaan, turha tieto poistuu aivoista rään muodossa. Eräänlainen puhdistumisriitti siis. (Mistä voidaan vetää johtopäätöksenä kolmen vuoden lukiokoulutuksen valuneen hukkaan abikevään rajun flunssaputken seurauksena.) Sitähän tässä on kohta viikko harrastettu, informatiivista tyhjentäytymistä siis. Turhautumus on suuri, kun liikkumaan ei pääse, nukkua ei oikein pysty eikä mikään maistu miltään ja valivali blaablaa. Pahin taitaa olla pikkuhiljaa takana, enkä ole tukehtua itseeni joka helvetin välissä.

Jaha, kirjoitin sitten juuri kappaleen flunssasta. Ilahduttavan mielenkiintoista. Samalla tajusin laittaneen Mynthonit jääkaappiin ja kaivoin ne sieltä. Double the freshness! 

Viikon sisään on tapahtunut aika hassuja juttuja. Sain kokea äkkinäisen ja yllättävän, itseeni kohdistuvan yksipuolisen ihastuksen - puhelinnumero, etunimi ja sukunimen alkukirjain paperilapulla, imartelua ja vieläpä ruusuja! Tosi romantikkoja on ilmeisesti siis vielä olemassa. Hämmästyttävää, mitä kaikkea sitä voikaan tapahtua kun ei odota mitään. 

Olen lukenut paljon, vaihtelun vuoksi. (Yleensä luen melko paljon.) Aamulla käänsin viimeisen pagen Martin Pagen (ehheh!) Maailmanloppuihin tottuu -opuksesta, ja nyt iltasella aloittelin Marina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. Makuni kirjojen suhteen alkaa pikkuhiljaa paljastua huolestuttavan suppeaksi, sillä viimeisen puolentoista kuukauden aikana en ole tainnut juuri pahemmin muiden kuin Pagen ja aina yhtä ihanan Erlend Loen teoksia kahlata. Tai sitten vain olen kaivannut suloisen älyvapaata, näennäisen filosofista söpöstelykirjallisuutta. Niin tai näin, olen tullut viihdytetyksi.

Tänään minua myös vitutti. Otsikko, jonka kylläkin kohtasin jo eilen - 15 julkkiskaunotarta kertovat - tätä inhoan itsessäni! Voi nyt helvetin kuustoista ja vitun viistoista. Oikeasti. Tyhjäpäisempää uutisointia en ole tainnut vielä tähän mennessä nähdä (vaikka yritystä on kyllä ollut, ei sillä.) Mitä tyydytystä kansa saa siitä, että missit nurisevat Iltiksen keskiaukeamalla että meikällä on liian lyhyet pikkuvarpaat? Liian hoikat sääret? Fitnessmalli ei tunne olevansa tarpeeksi kiinteä? Syökää päänne. Olisiko tuon tarkoitus tuoda tätä tähtijengiä lähemmäs "tavallisempaa" kansaa, hei kahtokaa ny, kaikki te varvasongelmaiset ja itsetuntotuskaiset, jaamme ongelmanne! Tiedämme miltä teistä tuntuu! Olemme yhtä suurta perhettä! Työkaverin kanssa naurettiin huutonaurua tälle ja väsymyksen johdosta kyllä vähän kaikelle muullekin.

No joo. Siinäpä olkoot, teki vain kertakaikkiaan mieli saada purettua tämä angsti korvien välistä biteiksi, niin että voin märehtiä sen parissa myöhemminkin. Viisi päivää, viisi heräämistä ja sit. Mitä? En tiedä, en kyllä haluakaan. Yllätä minut, elämä! 

Sisäinen solarium

Hilipasinpa sitten Jyväskylässä mutkan. Tiistai-iltana harhailin pitkin kaupunkia kartan ja navigaattorin kanssa koittaen löytää naurettavan helpossa paikassa olevaa, naurettavan ruttuista hotellinrähjää. "Joo tota öö meillei vielä sit kuulu toi aamupala tohon niinkö öö huoneen hintaan niinku et eikai se niinku haittaa niinku öö? Öö?" artikuloi vastaanottovirkailija minulle näinkin selvästi. Melkein tunnistin sen suomenkieliseksi puheeksi mutta vähän vajaaksi jäi.

Eilen aamulla heräilin aivan hyvillä mielin tarpeettoman aikaisena ajankohtana ja kävelin noin sata kilometriä yliopistolle. Siellähän olikin jo aulallinen hyvin orientoituneita ja ennen kaikkea päättäväisen näköisiä toveriopiskelijoita. Kiusaus tehdä 180 asteen käännös ulko-ovella ja kipittää helvettiin koko rakennuksesta meinasi kasvaa tarpeettoman suureksi, mutta kestin sen. Itseasiassa kiusaus olla menemättä koko kokeeseen oli  kuiskinut seireenimäisiä sulosäveliään korvaani jo koko Rovaniemen ja Jyväskylän välisen, yhdeksän ja puolituntisen matkan. Toisaalta lopputuloksen kannalta taisi olla ihan sama, mitä tein.

Vietin Jyväskylässä hyvää aikaa. Koitin yllättävän huonolla menestyksellä liftata Kuopioon. Puolentoista tunnin ja useamman kuin sormin ja varpain laskettavan määrän tööttäyksiä, peukutuksia ja mulkaisuja jälkeen luovutin. Eijjaksa eikä aina nappaa. Harmittaa, että hieno kyltti meni kyllä vähän hukkaan.

Pienen tappiomielialan vallitessa lohduttauduin Ekolon maustehyllyä imppaamalla ja ostamalla Jouni Hynysen Karjalaisen ruletin matkalukemiseksi. Vastapainoksi hassasin rahojani myös Paulo Coelhon Alkemistiin, ettei intellektuellikompleksi iskisi päälle.

Iskihän se. Mutta hyvät naurut sain, ainakin. Eikä syynä ollut ainoastaan Hynysen "huumori" vaan lisäksi Jyväskylä-Kuopio pikavuoron bussin ilmapiiriä sulostutti takapenkin kaiffari, joka niska tuhannen mutkalla ja suu ammollaan, kuola rinnuksia pitkin valuen kuorsasi ihanan raikuvasti puolet matkasta. Ihmiset ♥

Ja niin. Nytpä sitten olen tässä, odottelen puhelimen latautumista ja lähden kohtapuoliseen seikkailemaan jonnekin. Kotoa on tullut yksi ja itseasiassa toinenkin hyvin uhkaavanpuoleinen kysely mahdollisesta paluuajankohdastani, joka on aina liian myöhään. Ei ole hyvä tämä harhailu perhesovun ylläpidon kannalta.

Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Tänään täällä - huomenna poissa

Majailen maailman parhaan Klaaran luona vielä hetkisen, myöhemmin tänään (22:13 jos nyt oikein muistan) onkin sitten suunta takaisin kotiin joka ei tunnu kodilta. Kuulin uutisen räntäsateesta, loskasta, lumesta ja harmaasta taivaasta. Koskaan ei ole tehnyt vähemmän mieli mennä takaisin sinne mistä on tullutkin.

Heräsin marsujen kuikutukseen 03:15 sekä 06:54.

Mulla on hirveästi asioita kirjoiteltavana. Paljon on tapahtunut, oon tavannut mielettömän ihania, lempeitä ja inspiroivia ihmisiä, läpikäynyt monenlaisia fiiliksiä. Nyt olo on vaikean haikea.

En odota sitä hetkeä, kun noudan loput juttuni VR:n tavarasäilöstä ja nousen junaan. Kymmenen tuntia erottaa kaksi todellisuutta toisistaan, tämä tuntuu siltä oikeammalta.

On ikävä.

Halauksia.

Luonnosta

Oon nyt ollu muutaman päivän kipeänä, eli toisinsanoen viettäny naurettavan paljon aikaa sisällä, kattonu suurimman osan lempileffoista läpi x:n kerran ja juminu netissä. Telkkariakin on tullu katottua, kun se täällä kotona on oikeastaan jatkuvasti päällä. Muuhun ei energiaa oikein oo riittänytkään.

Ja. Tää on aiheuttanu mussa ihan mielettömästi turhautumista. Mitä mielihyvää siitä saan, että selaan samat foorumit ja sivustot sadatta kertaa läpi päivän aikana ihan vaan saadakseni todeta, ettei tästä tosiaankaan irtoa mitään merkityksiä mulle. Se tuntuu vaan jumiuttavalta ja tylsistyttävältä, ei yhtään inspiroivalta. Nimenomaan inspiraatiota oon joskus koittanu medioiden äärestä ettiä, toisten ihmisten jutuista ja oivalluksista.

Mutta siis. What the fuck? Ei vaan toimi niin. Mun sisäiset, no, "luovuuskanavat" tuntuu olevan ihan tukossa, koska vaikka vietänki suht paljon aikaa yksin, en silti oon keskenäni. Joku, ihan kuka tahansa anonyymi on medioiden kautta koko ajan muhun yhteydessä, vaikuttamassa, muokkaamassa, laittamassa virikkeitä ja omia ideoitaan tyrkylle. Se on alkanu tuntua musta epämiellyttävältä. Muhun vaikutetaan. Koko ajan.


En mä halua vaikuttua. Haluan taas osata luoda itse, päästää ulos asioita mun sisältä sellaisenaan, ilman, että ne on kulkenu filtterin läpi. Sillä mä meinaan mulle ominaista ajatuskulkua "näyttäiskö/kuulostaisko/tuntuisko tää sen ja sen mielestä hyvältä, miten se ja se tekis tän paremmin/huonommin/omalaatusemmin". Tahon ajatella ainoastaan miltä se musta näyttää/kuulostaa/tuntuu. Oon tosi alistuvainen toisinaan ja se näkyy kaikessa mun vähänkään luovassa tekemisessä. Ne ei näytä eikä tunnu multa. Onko se mikään ihme etten oo piirtäny tai kirjottanu mitään kunnollista hyvin pitkään aikaan, vaikka kummastakin tekemisen muodosta paljon nautinki.


Nämä fiilikset sai vahvistuksia kun uskaltauduin aiemmin tänä iltana lyhyelle lenkille. Näin kaksi jääräpäistä tikkaa kaivertamassa koloja valotolppiin, harakan kantamassa kokoonsa suhteutettuna liian raskasta oksaa, ketunpolun, melkein pituisiani jääpuikkoja, jänisten kirmailun jäljet hangella. Kylmä ilma tuntui tunkkaisuuteen tottuneilla kasvoilla kirpeältä. Mulle tuntematon-ääniset linnut kiljahteli metsässä. Näistä havainnoista kaikki oli sellaisia, jotka vaikutti muhun. Hyvällä tavalla. Ne ei muuta mitään mussa mulle vieraaksi, vaan päinvastoin inspiroi, kehittää, antaa. Innostaa luomaan, kokeilemaan, olemaan! Ihan vaan itseni kautta.

En tarkoita, etteikö toiset ihmiset voisi toimia inspiraation lähteinä ja innoittajina. En todellakaan. Mutta siinä vaiheessa, kun toiset vaikuttavat suhun siinä määrin että se alkaa lukkiuttaa omaa luovuutta, on ehkä aika pitää vähän taukoa. Mulla on just nyt sellainen olo. Oon niin täynnä vaikutteita ja haluja olla jotain ihan mihin tahansa suuntaan, että itse on hukassa. Pitää lakata olemasta näin vitun anteeksipyytelevä raukka ja tehdä jotain oikeasti omalta tuntuvaa. Ihailen taitavia ja luovia ihmisiä liikaa.

Lempifilosofini sanoin: Koskaan ei voi tulla täysin vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. ~Nuuskamuikkunen 

Ajattelin käydä lainaamassa lumikengät perjantaiksi ja kenkäillä Riisitunturille kameran kanssa. Tämänkin oivalluksen tarjosi sauna, kiitos siitä. Oon myös suunnitellu hankkivani poit, koska ne vaikuttaa sellasilta leikkikaluilta, että voisin vähän irrottautua ujostelusta niiden kanssa.

En jaksa enää olla niin iänikusen arka.

Jos sais heittää ärrän, ässän, koot ja aat ja uun vittuun - tekisin sen heti

Öö hei apua nyt vähän. 


Miksi musta tuntuu tältä, en kestä en halua en yhtään mitään. Tuntuu liikaa. Parasta, mitä nyt voisi tapahtua, olisi Eternal Sunshine of the Spotless Mind -tyyppinen, täydellinen tyhjäys. Kaikki värisyttää, kaikki muistuttaa.


 Kuvottaa.


Tämä päivä on menny tosi maanisesti ja levottomasti. Heräsin aikaisin, enkä oo vaan pystyny olemaan paikallani. Sekuntiakaan. Kirjaimellisesti, tämä ei oo nyt niitä "heh heitänpä vähän retorista liioittelua tähän kuulostaakseni nokkelalta" -juttuja, vaan true story bro. Luin vähän Jyväskylän yliopiston mahdollisia pääsykokeita varten. Tutkielma englannin kielen asemasta ja käytöstä Suomessa. Uppouduin siihen itseänikin hämmästyttävällä intensiteetillä, vaikka aihe oli näennäisesti yhtä kuiva kuin mikä tahansa tosi kuiva asia.


Porukat vetää salamipitsaa ja mua vähän oksettaa. Aamupäiväinen, keittyvän paistilihan paksu haju ei oo vielä edes haihtunu sieraimistani. 


Huomenna lähen taas hetkeksi, en kyllä odota tältä toimenpiteeltä mitään helpotusta nykyiseen olotilaani. Toisaalta kivojen asioiden tapahtumistodennäköisyys on x kertaa suurempi kuin jos jäisin tänne, joten eipä mulla taida mitään hävittävääkään olla. Näenpähän mukavia ihmisiä ja saatan päihtyä. Bonusta sekin.


Voi jumalauta että on lakonista ja masentavaa tekstiä. Anteeksi tulevaisuuden minä sitten kun joskus luet tätä, sulla on nyt vaan melko kummallinen tunnespektri päällä. Toivottavasti oot vähän enemmän tolkuissasi sitten aikanaan.

Elämä on pullo kiertokulun pöydällä

---ja minä iloitsen vaikka aavistan, että puolet on jo juotu.


Onneksi jättivät edes pohjat.


Oon päättänyt minne haen. Kouluihin ja maailmalle. Kirjoitin vähän vinkuraisen au pair-esittelyn ja toivon löytäväni samantyylisen perheen. Jos ei tärppää, tiedän, että se homma ei sitten vain ole mua varten. Mutta uskallan kuitenkin pienesti haaveilla, se on vaan mukavaa.


Ihan hyvillä fiiliksillä mennään nyt. Perjantain tulevat meiningit nostattaa kutkuttavaa odotusta, tosin sitä ennen aion käydä hakemassa pisteet kotiin enkun ylioppineisuuskirjoituksista. Kaikki muu saa mennä vituralleen, mutta niissä en aio antaa yhtään tasoitusta. 


Käväisin vauhtimutkan salilla ja kohtasin täysin uuden elämänmuodon. Tai ainakin mulle tähän asti vieraan: ihmisoliot, jotka kerääntyvät sankoin joukoin parveilemaan tähän kehollisuuden pyhättöön ottaakseen kuvia Facebook-profiileihinsa. Ikää näillä kummallisuuksilla on viidentoista vuoden toisin ja puolin. Tiedä miltä planeetalta olivat sinne tippuneet. Luonnollisesti vieraksuin moista ilmiötä suuresti, toki mitenkään ylenkatsomatta. Oikeasti vaan vitutti kun olisin halunnut purkaa aggressioitani naama punaisena ähertäen ja musiikkia laittoman lujalla huudattaen, mutta ehämmää kehannu heidän puuhiaan millaanlailla häiritä. Sen sijaan kävin juoksemassa luonnettakasvattavassa vastatuulessa. Luonnonvoimat ne aina vaan jaksaa hämmästyttää.


Tekisi mieli muuntaa sanoiksi äänettömiä keskusteluja, joita oon käyny itteni kanssa viime päivät. Ne eivät vaan tunnu haluavan. Oon kuitenkin oivallellu juttuja sellaisella tasolla, että tuntuu vähän helpottavammalta. Vapaammaltakin jollainlailla.


":---)"


Hymyilen sulle.