Olen

Noin. Nukkumattomuus kostautui - vastustuskykyyni porautui ilmeisesti flunssapöpön mentävä reikä ja nyt sitten sairastetaan ja kunnolla. Leijailen itseäni vahvempien särkylääkkeiden luomassa miellyttävässä epävälitilassa ja oikeutan sillä mitääntekemättömyyttäni. 


Raahauduin aamupäivästä Kuusamoon ostosvimmantaltuttajan ominaisuudessa. Kuvottavan suuret marketit täynnä kuvottavan turhaa, värikästä, muovista, kertakäyttöistä krääsää. Puoliltapäivin liikkeellelähtevien eläkeläisten massat. Kirkuvat mainokset, hymyilevät muovikasvot. Kassatyöntekijöiden nyreät ilmeet, anonyymit nimet rintapielissä. Tekopirteät mainoslauseet, kehoitukset toimia niin ja näin muttei noin jotta susta tulee jotain tiettyä. Joka sopii kaavaan, mittaan, muottiin ja malliin. Ajatukset valtavista, harmaista tehtaista jotka puskevat mustaa savua taivaalle mahdollistaakseen kaiken tämän kertakäyttöisyyden näennäisen kestävyyden.


Nämä on asioita jotka saa mut ärsyyntymään ja turhautumaan. Koska tunnen ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään keinoja hallita impulssejaan, ne antaa kaiken ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä hirveästi. Se ahdistaa mua. Koska oon kuitenkin itse samanlainen, vaikka en purakaan impulssejani holtittomaan osteluun. Ne tuntuu kohdistuvan enemmän siihen miten ajattelen ja kohtelen itseäni.


Pohdiskelin joskus aikaisemmin miten kaikki ulkoapäin tuleva vaikuttaa siihen mitä luon. Kyllä se monesti vaikuttaa myös siihen miten oon, miltä tuntuu olla minä. Niin surullista kuin se onkin. Tässä olis vielä yksi selvä kasvun paikka.


Esimerksiksi telkkarin katselu ahdistaa. Sanomalehtien lukeminen ahdistaa sekin. Tulee riittämätön olo, sellainen, että multa sanattomasti vaadittaisiin paljon parempaa. Vihaan sitä oloa. Oon onneksi pyrkinyt siitä myös eroon viimeaikoina ja vähän jopa päässytkin. Jee minä ☺


Oon yrittänyt olla paljon lempeämpi itselleni, samalla lailla kuin muillekin. Katsonut mua peilistä, koskenut huulia, kulmakarvoja, nenää, poskipäitä. Nämä on mun, ne näyttää tältä koska mä oon tässä niiden alla.(Kuvittelen, että jokaisen ihmisen Minän Koti on jossain rintalastan ja selkärangan välissä tai sitten nenän takana. Pieni puinen mökki jossa on harjakatto ja tuulikello oven vieressä). Mun silmät on kuin iskällä, nenä kuin äidillä. Mulla on hienojen ihmisten piirteitä, joista kuuluisi olla ylpeä, eikä hävetä niitä.


Joskus häpeä omasta itsestäni silti alkaa määritellä mua. Se palaa aina vaan, ja ruokkii halua olla jotain muuta. Oma vartalo ei ole koskaan ollut rakas, vaan se on enemmänkin ollut epämääräinen vihollinen, jota pitää rangaista pelkän olemassaolonsa takia. Sitä pitää kurittaa, näännyttää, liikuttaa, inhota ja piilottaa. Ei helliä, ruokkia, lepuuttaa, rakastaa. Mitä järkeä siinä on? Tää on mun kulkupeli, mun koti. Ihmeellinen koneisto, vieläpä terve sellainen, jonka kaikki osat vuorovaikuttavat keskenään on annettu mulle etuoikeutena. Tän oikeuden vastapainona mulla on luonnollinen velvollisuus pitää se hyvinvoivana ja vahvana, jotta se jaksaisi kuljettaa mua seikkailuihin.


En tiedä. Tämä on tosi vaikea asia, jota oon pyöritellyt päässäni eritoten viimeaikoina hirvittävän paljon. Koskaan en oo näitä ajatuksia saanut kirjoitettuun muotoon, mutta se tuntuu tosi helpottavalta nyt kun sen on aloittanut. Sillä jonkinlainen prosessi tuntuu käynnistyneen parempaan, hyväksyvämpään suuntaan.  Haluan pitää näistä fiiliksistä kiinni, sillä luiskahtaminen takaisin vanhoihin kaavoihin olisi liian kipeää.  


Kuuntelen didgeridoota ja hangia. Haluan kirjoittaa tarinoita. Hyvää yötä.

Kupostan

Tunnen mieletöntä onnellisuutta, tasaisen samettista ja pehmeää hyvää oloa. Tuntuu, niin kuin oisin kerrankin tehnyt, tai olisin tekemässä jotain oikein! Siihen vaikuttavat sekä tämän päivän Henkilöt että aamulla katsomani Audrey Tautou (♥)-pätkä Ensemble, c'est tout. Hömppää ja onnellisia loppuja, ah.

Seitsemän tunnin puhelu oli uusi kokemus, mutta jotain mitä tekisin aivan mielelläni uudestaankin. Ahhaha, voi. Yö juoksi ohi hujahduksessa, yhtäkkiä kymmenen onkin viisi, pää täynnä ja sydän lämmin ja vasta puolillaan. Oleskeluhuoneen keltainen mysteerimatto osoitti taas arvonsa korvaamattomana sunnuntainviettopaikkana, eikä hiuksistani ole vieläkään löytynyt humalaisia pikkumörköjä. On aika jumittava fiilis, tuleva päivä on todennäköisesti yhtä liskoilua.

Later today menen Tolvaan kotikotiin. Lupasin itselleni käydä siivoamassa mummolassa. Ajattelin myös kysellä autoa lainaksi, joskos saisin vaikka pyörähtää viikolla itsenäisen Haparandareissun. Miellyttäis mua kovasti, sellainen meininki.

Kämppiksen kahdeksanviikkoinen mudi-rotuinen pentu tekee ensin mainittua kunnioitettavalla tahdilla ilmeisen seinähulluksi, jään mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumien kehitystä.

Je suis un pamplemousse

8:13
kirppis
mummola
kuvia
tutustumista
musiikkia
savua
lunta
omenoita
Amelié
vapautunut kynä
vapautunut minä!

Haluaisin osata nostaa nenältä valuneet aurinkolasit takaisin paikalleen käyttämättä käsiä.

Aion ripustaa puuhun lusikoita sekä ainakin heijastimia. Itseasiassa---

Tänään rauhaton haluaa olla rauhassa. Ovelle koputellaan, muttei tee mieli avata.

Haluaisin hirveästi kirjoittaa jonkinlaisen matkakertomuksen viime aikojen kulkemisista, mutta siihen ei ole energiaa. Mustakantiseen kirjaan on tosin ilmestynyt ajatuksia - omia ja muiden.


Pyrkiä ymmärtämään syvästi.


Et ole erillinen olento. Olet yhtä auringon, maan, ilman kanssa. Sinulla ei ole elämää. 
Sinä olet elämä.


Toisesta voi välittää, toista voi rakastaa loputtomiin. Mutta kaksi ihmistä luo välilleen tilan, tilanteen, joka voi muuttua sietämättömäksi. Ehkä siitä on kyse? Kokeile siipiä.


kuohussa kosken karhea poski
harvaja nurmi puskien kevättä
kasvaa silmissä olen sokea

Luonto opettaa olemaan hiljaa, jos et tyrkytä sille jatkuvaa ajatusten virtaa. Luonnon kohtaaminen saa syvyyttä, kun havannoit sitä tuolla tavalla, nimeämättä kaikkea.


Eilistä ei enää ole
huominen ei ole vielä tullut
on vain tämä hetki.


Puhu muista selän takana hyvää.


Olen tyhjä - en ole rikki 


Sytytä valot, tanssi hiljaisuudessa.


Junan vessan peilistä katsoo väsynyt ja pieni minä. Sillä on tukka monessa solmussa, tummuus silmien alla ja mielessä. Se harjaa hampaat kolmatta kertaa ilman syytä. Ravintolavaunussa puoli seitsemän aikaan se nauraa railerityöntekijän kanssa olosuhteille ja kuulee tosiasioita elämästä. Silmiä ei paina enää niin.


Nyt sillä on hehkuva salaisuus ja kirkkaat silmät.

Tänään täällä - huomenna poissa

Majailen maailman parhaan Klaaran luona vielä hetkisen, myöhemmin tänään (22:13 jos nyt oikein muistan) onkin sitten suunta takaisin kotiin joka ei tunnu kodilta. Kuulin uutisen räntäsateesta, loskasta, lumesta ja harmaasta taivaasta. Koskaan ei ole tehnyt vähemmän mieli mennä takaisin sinne mistä on tullutkin.

Heräsin marsujen kuikutukseen 03:15 sekä 06:54.

Mulla on hirveästi asioita kirjoiteltavana. Paljon on tapahtunut, oon tavannut mielettömän ihania, lempeitä ja inspiroivia ihmisiä, läpikäynyt monenlaisia fiiliksiä. Nyt olo on vaikean haikea.

En odota sitä hetkeä, kun noudan loput juttuni VR:n tavarasäilöstä ja nousen junaan. Kymmenen tuntia erottaa kaksi todellisuutta toisistaan, tämä tuntuu siltä oikeammalta.

On ikävä.

Halauksia.